Minä olen Ella. Olen jatkuvasti toisella luokalla. Meillä on mukava luokka ja mukava opettaja. Tai oli, ennen kuin meidän koulumme päätettiin lakkauttaa ja meidät siirrettiin uuteen, kymmenentuhannen oppilaan kouluun.

Me tutustuimme sielä Annaan, joka oli eksynyt jo kolme kuukautta aiemmin, eikä ollut vieläkään löytänyt omaa luokkaansa. Käsityöluokassa oli sahanpurumyrsky, liikuntasalissa sata oppilasta pelasi pingistä ja ruokalassa tarjottiin mysteerimöykkyjä. Sen lisäksi siellä oli vielä Äf Yksi, poika johon ei saanut koskea.

Ilman Marttia me olisimme olleet pulassa. Ai kukako on Martti? Hän on Karsserikeiju. Tietysti.

------------------------

Sain tämän kirjan eräältä opettajaystävältäni lainaksi. Hän pyysi minua lukemaan sen. Naurattaa kuulemma aikuistakin, vaikka on varsinaisesti kirjoitettu lapsille.

Kirjassa ironisoidaan hauskalla tavalla aikuisten maailman kummallisia ilmiöitä kuten pienten koulujen lakkauttamisia, opettajan työn aliarvostusta, aikuisten toiveiden toteuttamista lasten kautta, rahan valtaa ja ympäristön saastumista. Hauskasti valitut nimet (esim. pojastaan Äffästä formulatähteä toivova Keijomika Yksi) ja kielelliset kikkailut saavat kyllä tällaisen kyynisen realistinkin vetämään suupieliään hymyyn.

Itse en olisi lapsena tällaisesta kirjasta välittänyt. Kertomushan on sellaisenaan, pintatasolta katsottuna ihan epärealistinen, ja minä hain aina lukuelämyksiltäni realistisuutta ja jotain sellaista, mihin voisi samastua. Lapsi ei myöskään ymmärtäne kirjan syvällisempää sanomaa. Tiedän kuitenkin Ella-kirjojen olevan hyvin suosittuja enkä sitä tämän lukukokemuksen jälkeen oikeastaan ihmettele.

edit... Ehkä sanoin väärin, kun totesin, ettei lapsi ymmärrä kirjan sanomaa. Kyllähän lapsi varmasti jollakin tapaa käsittää sen, että tässä on asetelma pienet vastaan suuret, heikot vastaan vahvat, hyvä vastaan paha. Pienet, heikot ja hyvät voittavat kirjassa, kuten pitääkin. Mutta aikuinen saa tietenkin kirjasta irti jotain sellaista, jota lapsi ei rajallisen elämänkokemuksensa vuoksi millään pysty saamaan. Ehkä se onkin hyvän lastenkirjan tunnusmerkki, että se avautuu monella tasolla?