Jin-Hon äiti Bitsy soitti lokakuussa kutsuakseen Yazdanit syömään. "Varhainen illallinen. Ja sitä ennen haravoidaan lehtiä."

Maryam mietti mahtoiko se olla jokin sosiaaliseen yhdessäoloon liittyvä idioottimainen ilmaus. Rikkoa jäätä, kaataa aitoja, puhua palturia, haravoida lehtiä... Mutta Bitsy sanoi: "Ajattelimme että olisi tosi hauskaa järjestää haravoimistalkoot ja antaa tyttöjen kieriä lehtikasoissa."

Periamerikkalaiset Donaldsonit ja iranilaistaustaiset Yazdanit ovat ystävystyneet adoptiotytärtensä kautta. Konfliktit ovat väistämättömiä, vaikka kaikki yrittävät miellyttää kaikkia. Tai ehkä juuri siksi.

Aidon tarinankertojan lempeän pureva ylistyspuhe perheelle ja erilaisuudelle.

--------------------------------------

Luin tämän kirjan kutakuinkin yhteen menoon nyt, kun kerrankin oli aikaa paneutua kirjaan. Kirja oli ehkä aiempien lukemieni Tylereiden jälkeen lievä pettymys, hieman tylsä ja itseään toistava. Kyllä sen silti luki ja päällimmäisenä jäi mieleen ihan ok lukukokemus.

Kirjassa kuvataan kahden adoptioperheen elämää. Amerikkalaisilla Donaldsoneilla on joustamattomat periaatteet lasten hoidosta ja kasvatuksesta ja vahva pyrkimys tukea Koreasta adoptoidun Jin-Hon kiinnittymistä omiin juuriinsa. He pyrkivät tekemään kaiken täydellisesti ja aikansa se onnistuukin. Jin-Hon adoptioäiti Bitsy keksii järjestää vuosittain Saapumisjuhlan, jossa syödään hyvin, nautiskellaan Yhdysvaltain lipulla kuorrutettua kakkua, puetaan pienet adoptiotytöt korealaisiin kansallispukuihin ja katsellaan videonpätkää, joka on kuvattu lentoasemalla Donaldsonien ollessa vastassa Jin-Hota. Joka toinen vuosi on amerikaniranilaisten Yazdanien vuoro järjestää juhla. Siitä tuleekin varsinaista kilpalaulantaa: kuka tarjoaa enemmän, kenellä on enemmän sukulaisia mukana jne. Hauskasti kirjassa myös kuvataan perheiden välistä kilpailua siitä, kumman adoptiotytär on söpömpi, nokkelampi ja taitavampi, sekä Donaldsonien ylemmyydentuntoista asennetta Yazdaneja kohtaan ja erilaisten kulttuurien kohtaamisen vaikeutta.

Tyler kuvaa näitä perheitä lempeän sarkastisesti isovanhempien näkökulman kautta. Se onkin oiva näkökulma, sillä sekä Dave Donaldson että Maryam Yazdan ovat joutuneet käymään elämässään läpi huomattavasti isompia kriisejä kuin se, minkälaista kakkua seuraavissa juhlissa syötäisiin. Heillä on myös lämpöä ja ymmärrystä sekä nuoria pareja että näiden adoptiolapsia kohtaan. He ovat lämpimästi kiinnittyneitä lapsenlapsiinsa, mutta säilyttävät huvittuneen etäisyyden siihen hössötykseen, joka näiden ympärillä vallitsee.

Kirjassa ärsyttävin hahmo oli ehdottomasti Bitsy, joka muistutti jonkun suomalaisen vauvapalstamamman prototyyppiä ehdottomine mielipiteineen. Bitsyyn oli toisaalta jollain tapaa myös helppo samastua. Hänessä oli samanlaista äitiyden suorittamista kuin tunnistan itsessänikin olleen etenkin silloin, kun lapset olivat ihan pieniä. Oli tärkeää, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin, oppaiden, periaatteiden, perinteiden ja mammapiirien mielipiteiden mukaan. Kirjan loppupuolella tämä kaikki alkaa murentua, toinen adoptiolapsi ja oma sairastuminen muuttavat Bitsyn kontrollihakuista elämäntapaa väkisinkin.

Mielestäni sympaattisin hahmo kirjassa on pieni Jin-Ho. Hänen näkökulmaansa kirjassa kuvataan vain vähän, mutta sitä kuvataan juuri sen verran, että lukija tajuaa, miten yksin hän sisäisesti on, vaikka hänen ympärillään on kaikki järjestetty paremmin kuin hyvin. Kukaan ei esimerkiksi tunnu tajuavan sitä, että Jin-Ho haluaisi olla tavallinen pieni amerikkalaistyttö ja että hänen paras kaverinsa ei suinkaan ole toinen Koreasta adoptoitu tyttö vaan joku ihan muu.

Tällaisia mietteitä kirjan tiimoilta. Suosittelen kyllä lukemaan.