Vanha mies istuu nuotion ääressä jossain kaukana Afrikassa, kohentelee tulta ja tarinoi jumalista, ihmisistä, vapaudesta. Tarinoista syntyy kuva tavallisten afrikkalaisten kokemuksista ja runollinen puheenvuoro köyhän maanosan puolesta. Meren ja maan, unen ja toden näkymättömällä rajalla kerronta kuljettaa lukijaa kohti kaikkien ihmisten yhteistä alkuperää.

Ajan rannalla kuvaa osittain Mankellin omia kokemuksia. Eurooppalainen mies kohtaa Afrikan, jonka valkoiset alistivat, vaikkeivät koskaan oppineet voittamaan pelkoaan. Kolonialismista ja lähetyssaarnaajista huolimatta sen asukkaat ovat kuitenkin säilyttäneet vahvasti omanlaisensa ajattelun ja elämisen tavan.

------------------------

Mielenkiintoinen kirja. En oikein tiedä, mitä tästä sanoa, sillä pelkäänpä pahoin, etten ymmärtänyt tästä oikein mitään. Oli vaikea hahmottaa, mistä ajasta tämä kertoo. Aluksi luulin, että tapahtumat sijoittuivat jonnekin 1800-luvulle, sitten jossain vaiheessa mainittiinkin, että eletään vuotta 1957. Välillä oltiin nykypäivässä ja välillä taas jossakin menneessä. Käytiinpä kuolemanrajan tuolla puolenkin ja sitten tultiin taas sujuvasti takaisin tähän maailmaan. Ehkä tästä kiteytyksenä voisi sanoa sen, että afrikkalaisilla tuntuu olevan todella erilainen maailmankuva ja käsitys ajasta kuin meillä länsimaisilla.

Se, miten valkoiset kohtelivat afrikkalaisia kuin eläimiä, tuli tästäkin Afrikka-aiheisesta kirjasta taas hyvin ilmi. Surullista lukea, miten länsimaisilla ei ole ollut mitään kunnioitusta alkuperäisasukkaita kohtaan siinä vaiheessa, kun ovat vallanneet maita ja käännyttäneet ihmisiä kristinuskoon. Ja sitten toisaalta kaikista lukemistani Afrikka-aiheisista kirjoista (tämä mukaan lukien) on käynyt ilmi, kuinka valkoiset suorastaan pelkäsivät mustia. Ristiriitaista.

Kirja oli merkillisellä tavalla kerrottu, mutta silti kiehtova. Mankell osaa kirjoittaa ja tarinat afrikkalaisten elämästä heräävät henkiin, jäävät mieleen.