Anilo pohti lukupäiväkirjassaan sitä, miten hänen tänä vuonna lukemistaan reilusta 100 kirjasta vain noin 20 kirjaa on "ravisuttanut" häntä jotenkin. Itse voisin todeta ihan samaa. En saa 76:sta kirjasta varmasti tuotakaan prosenttiosuutta täyteen. Ajan kuluksi päätin kuitenkin tarkastella lukemaani ja pohtia, mitä ravistelijoita sieltä löytyy.

Vuoden aikana lukemistani kirjoista löytyy oikeastaan vain kaksi teosta, jotka ovat koskettaneet minua hyvin henkilökohtaisella ja syvällä tavalla. Nämä ovat Pauliina Suden "Ruuhkavuosi" ja Sari Vuoriston "Valon pohja".

Vuoristo kertoo kirjassaan koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Koska olen itse entinen kiusattu, tämä kirja puhutteli minua. Samoin Suden kirja, jossa kuvattiin synnytyksenjälkeistä masennusta, tuntui kuvaavan osin minun kokemuksiani. En tiedä, olenko ollut varsinaisesti masentunut, mutta kirjan luettuani tajusin, miten lähellä olen ollut suistua raiteiltani varsinkin silloin, kun nuorempi lapseni oli vauva ja minulla oli hänen lisäkseen hoidettavana 3-vuotias esikoinen enkä saanut mieheltäni apua ollenkaan. Täydellisyydentavoittelu ja voimakas ihanteellisuus ajoivat minut aika loppuun silloin. Ehkä tästä syystä tuo Suden kirja oli suorastaan ahdistava, inhottavakin. Mutta pakkohan se on mainita parhaiden kirjojen joukossa, koska se onnistui saamaan minussa liikkeelle jotain, mitä ei voi valtaosasta muita kirjoja sanoa.

Viime vuoden lopulla, jolloin aloitin tämän blogin, luin kaksi todella koskettavaa kirjaa, jotka ovat jääneet mieleen voimakkaina lukuelämyksinä. Mainitsen nekin nyt tässä, koska tältä vuodelta ei löydy vastaavia. Nuo kirjat ovat Doris Lessingin "Viides lapsi" ja Jung Changin "Villijoutsenet".

Lessingin kirja kertoo ehkä osin samoista teemoista kuin Pauliina Suden kirja. Lapsi herättää äidissä voimakkaita tunteita, jopa pelkoa jostakin hallitsemattomasta, josta hänellä ei ole otetta. Minua kiinnosti kirjassa erityisen paljon myös se, että olen lukenut tuon kirjan joskus hyvin nuorena, jolloin ymmärsin sen täysin eri tavalla. Kirja oli siis toisin sanoen sillä tavoin monitahoinen, että se pystyi herättämään minussa täysin erilaisen lukukokemuksen eri lukukerroilla.

Ja tuo Jung Changin kirja oli sitten pysäyttävä, koska se kertoi ehkä julmimmasta yhteiskuntajärjestelmästä, josta minä olen kuullut. Välillä tuntui, että tämä päihittää jo Natsi-Saksankin julmuudet. Tai sitten Chang vain osasi kuvata kokemuksiaan niin elävästi, että lukija pääsi henkilöiden sisään ja sitä kautta kauhistui ympäristöä, jossa nämä ihmiset elivät.