Doris Lessing on aikamme suuria kirjailijoita, joka on saanut vaikutteita useista eri kulttuureista. Hän syntyi silloisessa Persiassa, vietti nuoruusvuotensa Etelä-Rhodesiassa ja kohtasi anglosaksisen maailman vasta myöhemmällä iällä. Siksi hän pitää Afrikkaa "henkisenä kotimaanaan".

Näissä afrikkalaisissa kertomuksissa kirjailijan sydän on sorretun puolella. Mustan rodun, vaiennetun sukupuolen, lapsen tai muuten osattoman tilanne piirtyy yhteiskunnallista siirtomaataustaa vasten. Vaikka Lessing kirjoittaa maailmasta, joka tänään on paljolti muuttunut, ovat sen alistetut ja alistajat yhä olemassa.

Kertoja nivoo ajattomia rinnastuksia ihmisen ja hänen auringonpolttaman maisemansa välille, sillä ankara luonto on Afrikassa ihmisen ikuinen valtias. (Teksti kirjan takakannesta)

Doris Lessing kuuluu kirjailijoihin, jotka tekivät minuun nuorena opiskelijana syvän vaikutuksen. Luin hänen Väkivallan lapset -sarjansa ja teokset Lähimmäinen, Viides lapsi ja Hyvä terroristi. Mustaa madonnaakin muistan yritelleeni, mutta se ei silloin kolahtanut. Toisin kävi nyt!

Vaikka kirja on alunperin julkaistu vuonna 1954, se ei kuitenkaan ole mitenkään vanhahtava. Päinvastoin kirja  tuntuu hyvin ajattomalta, ikään kuin se ei olisi sidottu mihinkään aikaan eikä paikkaan. Varmasti Lessingin kuvaamat ajatukset ja tunnot ovatkin jollain lailla universaaleja. Hän on Nobelinsa ansainnut.

Kirjan alkupuolella vaikutuksen tekee Lessingin tapa kuvata lasten ja nuorten maailmaa. Useammassakin novellissa on kuvattu herkkävaistoisen ja tarkkasilmäisen lapsen silmin aikuisten vuorovaikutusta. Lapset ovat Lessingin novelleissa sopeutujan asemassa. He joutuvat mukauttamaan oman käyttäytymisensä pitääkseen aikuiset tyytyväisinä ja vanhempien parisuhteen tasapainossa. Tässä on minulle myös jotakin omakohtaisesti koettua.

Osa novelleista kuvaa siirtomaissa asuvien valkoisten naisten elämää. Näissä kertomuksissa kaikuu masentuneisuus, eristyneisyys ja yksinäisyys. Useammin kuin kerran minulle herää kysymys, miksi eurooppalaiset ylipäätään muuttivat afrikkalaisiin siirtomaihinsa asumaan, kun se oli niin tuskallista: yksinäisyyttä, koti-ikävää, heinäsirkkaparvia, vihamielisiä alkuasukkaita. Etenkin kirjan naishenkilöille elämä Afrikassa tuntuu olleen hiljaista piinaa.

Parasta kirjassa on kuitenkin viimeinen novelli Nälkä, joka on oikeastaan jonkinlainen pienoisromaani tämän paksun kirjan sisällä. Nälkä kuvaa elämää mustien afrikkalaisten silmin. Jabavu on nuori mies, joka ei halua elää heimon vanhojen perinteiden mukaan, vaan lähtee etsimään itsenäistä elämää "valkoisen miehen kaupungista". Jabavulla on suuria unelmia, mutta niiden toteuttaminen on vaikeampaa kuin hän on luullut. Hieno kuvaus kahden kulttuurin törmäyksestä ja ihmisten eriarvoisuuden seurauksista.

Suosittelen näitä tässä mainittuja Lessingin teoksia lämmöllä kaikille =)