Kolmekymppinen Minna on kyllästynyt päämäärättömään haahuiluun ja päättää panna elämänsä kerralla kuntoon. Vuoden pääprojekteja on kolme: gradunteko, talonrakennus -  ja vauva. Mutta voiko yritysmaailmasta tuttua tehokkuusajattelua soveltaa äitiyteen? Ruuhkavuosi on esikoiskirjailija Pauliina Suden viihdyttävä ja vauhdikas kertomus nykynaisen itselleen asettamien tavoitteiden ja arkirealismin törmäämisestä. Se kuvaa säälimättä mutta myötäeläen väsyvän äidin ajatuskulun poukkoilua.

"Pauliina Suden kirja Ruuhkavuosi on hysteerisen hauska ja miestä kasvattava lukuelämys siitä, kuinka lapsi voi myllertää äitinsä ja muun maailman jopa ennen syntymäänsä. Paikoittain itku ei ollut kaukana kun samanaikaisesti salaa piti pyyhkiä naurun kyyneleitä vähemmäksi." Savon Sanomat. (Teksti kirjan takakannesta)

En muista pitkiin aikoihin (jos koskaan) lukeneeni kirjaa, joka olisi koskettanut minua yhtä henkilökohtaisesti kuin tämä kirja. Itse asiassa tämä oli minulle niin rankka lukuelämys, että en olisi pystynyt lukemaan tätä loppuun, jos tämä ei olisi ollut lukupiirimme kuukauden kirjana.

Tämä kirja voisi olla kuvaus minun elämästäni vuosilta 2003 - 2007 eli siltä ajalta, kun lapsemme ovat olleet pieniä ja minä olen ollut heidän kanssaan kotona (välillä tosin töissäkin). Joskaan minulla ei ole ollut onneksi ihan yhtä monta rautaa tulessa kuin kirjan kertojaminällä Minnalla, niin pyrkimys elämän aikatauluttamiseen ja kaikenlaisten epärealististen projektien toteuttamiseen on minullakin ollut aina vahva. Ja vaikka en - toisin kuin Minna - ollut suunnitellut tekeväni esikoisen vauva-aikana yhtään mitään, niin silti monet Minnan tuntemuksista ovat aivan samanlaisia kuin itselläni. Kokemus siitä, että ei ole aikaa ja tilaa millekään muulle kuin vauvalle, äitiyden suorittaminen, virikkeistäminen, väkinäinen hymyily ja juttelu vauvalle, koska sille "pitää" jutella, juokseminen vauvaharrastuksissa ja ulkopuolisuuden tunne äippäporukoissa. Myös kokemus siitä, että mies pakenee jonnekin muualle kodista, jossa äiti keskittyy vain lapseen. Tunteet että kunpa joku silittäisi ja halaisi minuakin, kunpa joku välittäisi ja kuuntelisi joskus sitäkin, miltä minusta tuntuu. Kunpa oma äitini olisi kiinnostunut minusta eikä vain lapsestani. Varsinkin toisen lapseni kohdalla koin myös ajoittaisia masennuksen ja toivottomuuden tunteita, paniikkituntemuksia, pelon etteivät asiat pysy hallinnassani ja että sekoan. Ja niin edelleen.

Ahdistuneena kahlasin tämän kirjan läpi ja sivulla 245 aloin yhtäkkiä itkeä lukiessani kohtaa, jossa Minna kuvaa omaa äitiään: "Se on raivostuttava, minä ajattelen. Mutta se on myös inhimillinen, minä tajuan. Ja jos se ei aina olekaan ollut niin hyvä äiti kuin olisi pitänyt, on se kuitenkin aina tehnyt sen verran kuin on pystynyt."

Koskettava kirja siis kaiken kaikkiaan. Sitä en vain ymmärrä, miten joku arvostelija on voinut kuvata kirjaa sanoilla "hysteerisen hauska", tai miten kustantaja on voinut nähdä tämän kirjan "viihdyttävänä ja vauhdikkaana". Näin eri tavalla me koemme asiat. Minua ei naurattanut yhtään.