Rehellisen kipeä kertomus elämästä adoptoituna ennakkoluuloisessa Suomessa pysäyttää. Erilaisuus, koulukiusaaminen, omien juurien etsintä, lapsettomuus ja äidiksi kasvaminen kuvataan nyt omakohtaisena kokemuksena.

Lukija pääsee seuraamaan adoptoidun Reetan elämää läheltä, kuin vierellä kulkien.

Kaipuu omien juurien löytämisestä pakottaa etsimään biologisia vanhempia. Elämä kuitenkin yllättää monella tapaa ja Reetta joutuu hyväksymään myös oman lapsettomuutensa.

Pitkä adoptioprosessi, yllätysraskaus ja loputa kahden lapsen biologiseksi äidiksi tulo eivät päästä vähällä.... (loput tekstistä on kirjaston viivakooditarran alla)

------------------------

Mielenkiintoinen kirja. Omat vanhempani kärsivät aikanaan 9 vuotta lapsettomuudesta. Sitten synnyin minä. Muistan, miten lapsena kaipasin sisaruksia ja anelin vanhempiani adoptoimaan lapsen. He eivät suostuneet, mitä silloin suuresti ihmettelin. Myöhemmin, kun kasvoin aikuiseksi, huomasin, että äitini lapsettomuus oli kasvanut minun sisääni jonkinlaiseksi perusepävarmuudeksi siitä, pystyisinkö minäkään koskaan saamaan lapsia. Olin lähes varma siitä, että en saisi lapsia, vaikka niitä kovasti halusinkin. Toisin kävi.

Näistä kokemuksistani johtuen pystyin samastumaan Reetan kokemiin ajatuksiin ja tuntoihin. Minusta oli myös ihanaa, kun hän kirjan loppupuolella kirjoittaa näin: "Elämä kahden pienen tyttösen kanssa ei ole aina päivänpaistetta ja aurinkoa. Vaikka lapset ovat olleet todella toivottuja, on mukaan mahtunut monta vaikeata ja joskus jopa kyynelin höystettyä tilannetta. Suurimmissa kuvitelmissani olin aktiivinen pullantuoksuinen kotiäiti, joka ei muuta elämää kaipaakaan. Koin sen olevan väärin, että halusin kokea sittenkin jotain muuta kuin "pelkkää lastenhoitoa". En jaksanutkaan lähteä rutiininomaisesti ulos ja puistoon joka aamu, en halunnut askarrella ja leikkiä lasten kanssa. Suorastaan inhosin lähipuistoamme ja tunsin kiukkua siitä, kun lapset aamulla aloittivat marinan puistoon. Vannoin, että kirjoittaisin kirjan nimeltä "Monologi hiekkalaatikolla". Minua kiukutti ja harmitti lasten ainainen marina ja vaatimukset leikkiseurasta ja touhuamisesta. Väsyin ja tulin kiukkuiseksi, sillä kaipasin aikuiskontakteja ja ystäviäni." Minulla on kotiäitiaika vielä niin lähellä, että pystyn 100-prosenttisesti samastumaan tähän tekstiin. Hienoa, että joku pukee nämä ajatukset sanoiksi, sillä niitä ei ole helppo sanoa ääneen.

Adoptiosta en tiedä paljoakaan, mutta tämä kirja valotti myös sitä puolta ja teki asian tutummaksi. Aika hurjilta tuntuvat Reetan kokemukset 80-luvun ja 90-luvun alun Suomessa. Hän joutui esimerkiksi kadulla tuntemattoman naishenkilön fyysisen hyökkäyksen kohteeksi, koska nainen oli sitä mieltä, että Reetan kaltaiset "venepakolaiset" ovat tulleet viemään suomalaisilta leivän suusta. Joku toinen isänmaanystävä oli puolestaan laittanut Reetan puhelinnumeron nettiin ja ilmoittanut Reetan tarjoavan seksipalveluja. Asia selvisi, kun puhelin alkoi soida ja tarjouksia tulla. Reettaa kiusattiin myös koulussa. Lisäksi hän kärsi koko lapsuutensa ja nuoruutensa siitä, ettei tiennyt juuristaan käytännössä mitään. Aikuisena hän kokikin pakottavaa tarvetta selvittää kuka oli ja mistä oli tullut.

Adoptio oli Reetan kohdalla hyvin onnistunut, sillä hänellä oli rakastava perhe ja suku, jossa ei ollut ristiriitaista suhtautumista adoptioon. Reetta ei kokenut oman perheensä taholta koskaan mitään hyljeksintää, vaan sai päinvastoin hyvät eväät elämäänsä. Silti hän kärsi itsetunto-ongelmista ja ahdistuneisuudesta nuoruus- ja aikuisiällä. Tämä panee miettimään, minkälaisista pulmista mahtavat kärsiä ne adoptiolapset, joiden kohdalla adoptio ei ole yhtä onnistunut. Toisaalta, onhan myös niillä lapsilla ongelmia, jotka kasvavat biologisten vanhempiensa hoivissa. Ongelmatonta ihmistä ei taida olla vielä syntynytkään. 

Reetta Kurjonen kirjoittaa välillä omista kokemuksistaan ja tunteistaan, välillä puolestaan adoptiosta teoriapohjalta. Kirja ei ole mitenkään erityisen hyvin kirjoitettu ja rakenteellisesti se on suorastaan sekava, mutta oikeastaan se ei haittaa. Kirja on lämmin ja elämänmakuinen, vähän kuin puhetta äidiltä toiselle äidille.