Neuvostomiehityksen aikana 1940-50-luvulla kymmeniätuhansia virolaisia vangittiin ja karkotettiin syytettyinä kommunismin vastaisesta toiminnasta. Myös Imbi Pajun äiti ja tämän kaksoissisar vangittiin 18-vuotiaina, eivätkä he voineet puhua kokemuksistaan kymmeniin vuosiin. Koko kansakunnan vaientanut pelko koskettaa edelleen lukemattomia virolaisia.

Torjutut muistot lähtee kirjoittajan halusta ymmärtää, millaisia kokemuksia hänen äitinsä on kantanut mukanaan ja elänyt unissaan puoli vuosisataa. Päästäkseen lähemmäksi äitinsä kokemusta hän haastattelee neuvostomiehityksen ja terrorin julmuudet kokeneita ihmisiä ja aihetta tutkineita henkilöitä.

Pajun äidin sisar sanoi ensimmäisissä haastatteluissa mieluummin kuolevansa kuin kertovansa tarinansa. Terrorin olosuhteissa kasvaneille muistojen torjuminen on ollut ainoa selviytymiskeino. Lukemattomilla ihmisillä ei ole vieläkään tietoa, miksi heidät julistettiin bandiiteiksi ja miksi sen tähden juuri heidän kotiaan tarkkailtiin.

-----------------------------

Äidin kirjahyllyn kätköistä edelleen... Kirja on aluksi aika sekava ja on vaikea päästä kärryille, mistä oikein on kyse. Osittain on syynä sekin, että lähihistorian tuntemukseni on huolestuttavan kehnoa. Pienen hapuilun jälkeen kirja kuitenkin imaisee mukaansa, ja suorastaan odotin, milloin pääsen taas jatkamaan sitä eteenpäin.

Kirjassa käydään läpi Viron historiaa aina sen itsenäistymisen ajoista neuvostomiehitykseen ja sitä seuranneisiin vainon vuosiin saakka. Imbi Paju tuo kirjassa moneen otteeseen esille sen, miten vaikeaa näistä ajoista on tehdä historiantutkimusta, koska tutkijoiden käytettävissä olevat neuvostoliittolaiset arkistot perustuvat totuuden muuntelulle.  Kirjan ehdottomasti mielenkiintoisinta antia ovatkin Stalinin pakkotyöleireiltä selvinneiden ihmisten omakohtaiset kertomukset.

Imbi Paju on tehnyt aiheesta ensin elokuvan ja vasta sen jälkeen koostanut tämän kirjan. Elokuva olisi mielenkiintoista katsoa, jos sen jostakin saisi käsiinsä.