Kolmetoistavuotias Anna ei ole sairas, vaikka verensiirrot ja leikkaukset ovat hänen arkeaan. Niillä ei kuitenkaan hoideta häntä vaan isosisko Katea, joka taistelee harvinaista leukemian muotoa vastaan. Anna itse sai alkunsa koeputkessa, kun perheeseen kaivattiin Katen kanssa geneettisesti yhteensopivaa lasta. Anna ei ole koskaan kyseenalaistanut asemaansa isonsiskon kudos- ja solupankkina... ei ennen kuin nyt. Anna tekee ratkaisun, jota useimmat pitäisivät ennenkuulumattomana. Hänen päätöksensä uhkaa repiä perheen hajalle ja koitua kohtalokkaaksi rakkaalle sisarelle.

---------------------------

En oikein tiedä, miten kategorioida tämä kirja, oliko tämä nyt sitten viihdettä vai ei... Aihe ei ainakaan ollut viihteellinen, vaan päinvastoin hyvin rankka. Toisaalta kirja oli kirjoitettu melko kepeään ja helppolukuiseen tyyliin eikä melodramaattisuudeltakaan vältytty.

Kirjaa lukiessani samastuin hyvin voimakkaasti Annaan, vaikka kirjassa vaihdeltiinkin koko ajan näkökulmaa ja tarinaa kerrottiin tasapuolisesti eri perheenjäsenten näkökulmista. Mietin lukemisen aikana syöpäsairaan lapsen perheen arkea. Ymmärrän äitinä valtavan hyvin sen, mikä voimakas tarve Annan ja Katen vanhemmilla oli pitää tyttärensä hengissä. Toisaalta hinta, jonka he siitä maksoivat muiden lastensa psyykkisen pahoinvoinnin muodossa, oli mielestäni kohtuuttoman raskas. Eikö olisi ollut parempi, että perheessä olisi ollut kaksi hyvinvoivaa lasta kuin kolme pahoinvoivaa, joista yksi kuitenkin lopulta kuolisi?

Kirja pisti miettimään myös lääketieteen mahdollisuuksia pitkittää ihmisen elämää lähes loputtomiin. Kate oli monta kertaa lähellä kuolemaa, mutta aina löytyi jokin keino saada hänen elämänsä jatkumaan. "Ennen vanhaan" Kate olisi kuollut jo pikkulapsena, mikä olisi ollut valtava järkytys, mutta toisaalta myös tehnyt pitkässä juoksussa muiden elämästä helpompaa. Jäin myös miettimään, oliko Katen omakaan elämänlaatu lopulta hyvä, kun hän joutui jatkuvasti elämään uuden sairastumisen pelossa ja sairastaessaan kokemaan epäinhimillisiä kärsimyksiä.

Ja en nyt todellakaan tarkoita, että kaikki sairaat saisi jättää kuolemaan! Mutta pakostakin miettii, missä tulevat vastaan ihmisen rajat. Miten pitkälle asioita voi/pitää/saa kontrolloida? Milloin pitää päästää irti?

Kirjan loppuratkaisu tuntuu ensin ihan mielipuoliselta ja koko kertomus tavallaan lässähtää. Mutta itse asiassa se heittää lukijan silmille sen tosiasian, että lopulta elämää ei voi ihmisvoimin hallita.