Lähes julmalla suorapuheisuudella ja hurtilla huumorilla "sadistiope" Emilia ja "hulluhoitsu" Kati ottavat kantaa erityislapsiin liittyviin ongelmiin ja laittavat siinä ohessa myös itsensä peliin. Sähköpostein he pohtivat lastenkotiohjaajan ja erityisopettajan työtään, itseään ja yhteiskuntaa. Kahden hoitoalan ammattilaisen keskusteluissa ruoditaan ammatin nurjat ja muutamat hyvätkin puolet sekä omat ihmisenä olemisen ongelmat. Kyytiä saavat yhteiskunnan päättäjät, opettajien ammattikunnat, miehet, koirat ja kaiken keskipisteenä olevat, erityisen vaikeissa olosuhteissa kasvavat lapset ja heidän vanhempansa. Realistinen kuva, joka Emilian ja Katin keskusteluista välittyy, on hätkähdyttävä.

Kaksinpuhelu paljastaa, kuinka yhteiskunta yrittää tarjota apua ja tukea erityislapsille ja heidän perheilleen, mutta tukitoimet eivät riitä alkuunkaan. Luokkakoot muuttuvat suuremmiksi, ja kunta yrittää tehdä säästöjä niukemmin, mutta välttämättömiä huostaanottoja ei tehdä kunnille koituvien tappioiden vuoksi. Mielenterveysongelmien ennaltaehkäisy ja perheiden tukeminen on lähes olematonta. Virkoja on niin vähän, että sijaiset vaihtuvat erityislasten elämässä jatkuvasti ja lapselle tärkeää pysyvyyttä ei enää ole. Koska päättäjä kieltäytyvät näkemästä asioiden tilaa realistisesti, Emilia ja Kati nostavat "kissan pöydälle" sellaisella vimmalla, että  ulkopuolinenkin kauhistuu.

Kaunokirjallisen lukunautinnon ohessa Emilia Talan ja Kati Rajasaaren maileista välittyy kriittinen tarkastelu heidän työyhteisöönsä ja ammattirooleihinsa. Toki mustalla huumorilla höystettynä, sillä "sadistiopen" ja "hullunhoitsun" tarkoitus on herättää lukija pohtimaan omaa rooliaan kasvattajana, opettajana ja päätöksentekijänä.

-------------------------------------

Tämä kirja oli ihan mukavaa ja mielenkiintoista luettavaa näin ammatti-ihmisen näkökulmasta. Minä en jäänyt kirjan luettuani niinkään miettimään resurssipulaa vaan sitä, miten ihmissuhdeammateissa toimivat rakentavat ammatti-identiteettiään ja tulevat toimeen niiden ristipaineiden kanssa, joiden keskellä elävät ja työtään tekevät. Nämä naiset olivat valinneet työstään nousevan ahdistuksen käsittelytavaksi mustan huumorin ja asioiden ylikärjistämisen sekä työkaverien ja vanhempien kategorioinnin tietynlaisiksi tyypeiksi. Välillä meni reippaasti sosiaalipornon puolelle. Tuntui kuin kirjoittajat olisivat halunneet tehdä itsestään jotenkin vähän tärkeämpiä kuin olivatkaan. Tässä ote sellaisesta kohdasta:

"Kerron sinulle oikean tapauksen elävästä elämästä, Neelan tarinan. Minua velvoittavat tiukat vaitiolovelvollisuudet, ja jos kertoisin lapsesta tunnistettavasti, voisi pamahtaa linnatuomio. Olen lastensuojelumaailman vasikka. Muutan siis kaikki tiedot. Neelaa ei oikeasti ole, mutta voisi olla. Sellaista lastensuojelussa on. Salaista hoitoa ja x-filesejä!

Koemme kammottavia asioita, mutta niistä ei hiiskuta kenellekään. Kukaan ei oikeasti tiedä perheiden nykytilasta, erityislasten ongelmista tai työmme vaarallisuudesta. Synkkiä likaisia salaisuuksia. Kukaan ei ehkä haluakaan tietää niistä normaalin arjen keskstellä."

Tästä puuttuu enää sellainen pahaenteinen musiikki diidiidiidii...

Kirja antaa kyllä kaikkea muuta kuin mairittelevan kuvan lastensuojelulaitoksen toiminnasta. Karkumatkoja ja vierihoitoa, villieläinten lailla käyttäytyvien lasten säilytyspaikkana toimimista. Kumma kyllä välillä hulluhoitsu kuitenkin saa kontaktin johonkin nuoreen ja tämän asioita eteenpäin. Miten hän sen tekee, jää kaiken tämän hehkutuksen ja paisutuksen keskellä hieman arvoitukseksi. Hyvä kuitenkin, jos tällaistakin tapahtuu.

Välillä kirjaa lukiessa tulee ärtynyt olo. Jos se on noin vaikeaa ja vastenmielistä, olisiko alanvaihto paikallaan? Toisaalta vaikuttaa siltä, että jollakin tapaa nämä naiset ihan viihtyvätkin karmaisevissa työpaikoissaan. Ainakin toinen heistä muistelee harjoitteluaikaansa tavallisessa päiväkodissa tylsänä ja tapauksettomana ajanjaksona. Ehkä yksi lastenkodinohjaajana tai erityisluokanopettajana toimimisen koukuttavimmista puolista onkin se, että koko ajan on säpinää ja saa kokea itsensä niin niin tarpeelliseksi?

Suosittelen tätä alalla toimiville. Maallikoille tämä voi antaa turhankin synkän ja värittyneen kuvan todellisuudesta.