Kun nelikymppinen lääkeainetutkija Riku Rämesuo katoaa uintiretkellään, ovat niin poliisi kuin hänen vaimonsa Jaana ihmeissään. Onnettomuus vai itsemurha? Jotain muuta? Ovatko Rikua uhkailleet eläinaktivistit sekaantuneet asiaan?

Ymmärtääkseen paremmin, mitä tapahtui ja miksi, Jaana ottaa yhteyttä tuttuun kirjailijaan, jolle hän tarjoaa materiaaliksi omiaan ja Rikun päiväkirjoja. Kirjailijan selvitystyön avulla Jaanan ja Rikun elämästä alkaa hiljalleen muodostua kokonaiskuva.

Samoihin tapahtumiin rakentuu hiljalleen useita eri näkökulmia. Tarinan kannalta tärkeä henkilö on Jaanan serkku, runoilija ja muusikko Henri Hukkasaari. Tietääkö hän katoamisesta enemmän kuin haluaa Jaanalle kertoa?

Vähitellen kertoja alkaa miettiä ovatko hänen saamansa päiväkirjat aitoja. Kun Jaana on huomannut, että Riku lukee hänen päiväkirjaansa, hän on alkanut pitää kahta päiväkirjaa, toista itselleen ja toista Rikun luettavaksi. Voivatko päiväkirjat olla eräänlainen lavastus? Jos niin miksi?

                                                       ----------------------------

Voivoivoi... en taaskaan tajua, miten kirjan takakansi liittyy kirjan sisältöön! Takakannen perusteella odottaa jännitysromaania tai ainakin mielenkiintoisesti punottua juonta. Toivo elää viime metreille saakka, mutta turhaan. Kirjassa ei tapahdu kerrassaan mitään merkittävää. Jaanan ja Rikun rakkaustarina on tavanomainen. Pariskunta kipuilee keski-iän kriisissä. Onko heidän välillään rakkautta, onko sitä koskaan ollutkaan? Eläinaktivistit, Henri Hukkasaari ja muut takakannen kirjoittajan mielestä tärkeät henkilöt eivät kirjassa nouse kovinkaan merkittävään rooliin. Tärkeimmät henkilöt ovat ehdottomasti Jaana ja Rikun, joiden päiväkirjojen kautta tarinaa kuljetetaan.

Kirjan rakenne on hyvin epäselvä. Vuorotellen esitellään pätkiä Jaanan ja Rikun nykyisistä ja entisistä päiväkirjoista, otoksia eri vuosikymmeniltä, ja sitten vielä Jaanan valepäiväkirja sekä kertojan osuudet. Huh, mikä sillisalaatti! Kyllä tätä silti aika nopeasti lukee ja pysyy kärryillä, sillä kerronta ei ole syväluotaavuudella pilattu ja kieli on jouhevaa.

Kirjan epärealistisuuskin ärsyttää. En vieläkään tajua, miksi Jaana antoi päiväkirjat kirjailijalle. Mitä hän kuvitteli sillä saavuttavansa? Tiesihän hän itsekin, mitä päiväkirjoissa luki. Mitä sellaista hän luuli kirjailijan niistä löytävänsä, jota ei itse voinut löytää? Toki kirjailija teki jonkin verran taustatyötä, kuten matkusti tapaamaan Rikun vanhempia ja esimiestä, mutta eipä niistäkään kontakteista mitään merkittävää lisäinfoa herunut.

Ammatti-ihmisen silmin katson taas kriittisesti noita Lehtolaisen käsityksiä mielenterveystyöstä. Psykologit eivät todellakaan nauhoita asiakkaidensa kanssa käymiään keskusteluja (muutoin kuin jos ovat menossa niiden pohjalta oikeuteen todistajiksi, esim. seksuaalisen hyväksikäytön selvitykset). Eikä koulupsykologi hoida syömishäiriöitä. Ei syömishäiriöitä muutenkaan hoideta kerran viikossa tapahtuvilla tukikäynneillä. Ja lisäksi mielestäni lopussa Jaanan ja hänen tyttärensä Lotan psykologien nimet menevät sekaisin.

Huono ja ärsyttävä kirja!