Eräänä iltana katoaa kotoaan Jusis, yhdeksänvuotias. Hänestä on tullut prinssi Mio, ja hän asuu Kaukaisuuden Maassa isänsä, kuninkaan luona. Kaikki rakastavat pientä Mioa, mutta kukaan ei voi vapauttaa häntä tehtävästä, joka hänelle on aikojen alussa määrätty: yksin ja kenenkään auttamatta hänen tulee taistella kivisydämistä Kaamoa vastaan...

Moi, poikani Mio on huimalentoinen ja jännittävä, mutta sen pohjasävynä on hellä totisuus ja sen tapahtumissa on syvää vertauskuvallisuutta.

-------------------------

Taas tuli luettua ihana kirja loppuun, kun ei voitu isoveljen vesirokkoepäilyn takia lähteäkään kyläilemään ystäväperheeseen. Tämä on niitä Astrid Lindgrenin kirjoja, joita en ole itse lapsena lukenut. Ja voin sanoa, että lapsena en olisi tästä pitänytkään. Tämä oli ihan liian sadunomainen ja aivan liian jännittävä. Meidän 7-vuotiaaseen poikaamme tämä kuitenkin upposi täysin, ja siitä tuli hänen lempikirjansa.

Alku kirjassa on pitkäveteinen kuin mikä. Mion (eli Juhani Ville Hämäläisen) uutta elämää Kaukaisuuden maassa kuvaillaan seikkaperäisesti eikä siinä tapahdu mitään. Kaikki on vain satumaisen ihanaa ja ihmeellistä. Lopulta tapahtumat kuitenkin pääsevät vauhtiin, kun Mio ymmärtää, että hänen tarkoituksenaan on matkustaa Autiuden maahan kohtaamaan pelottava ritari Kaamo ja taistelemaan tätä vastaan. Matka ritari Kaamon luokse on niin jännittävää ja ahdistavaa luettavaa, että meidän piti lukea koko kirja siltä istumalta loppuun saakka. Loppu on todella kaunis ja koskettava. Siinä tuli äidilläkin muutama kyynel silmäkulmaan. Ainakin aikuisen näkövinkkelistä kirjan vertauskuvallisuus avautuu hyvin. Lapsen mielestä kirja oli hyvä, koska "siin oli niit hurjii seikkailui ja ne meni sitä ritari Kaamoa vastaan hyökkäämään. Äiti, miks se pitää kirjottaa nettiin???"