Olen ollut siinä hyvä 14 vuotta, eikä kukaan ole huomannut, ellen itse ole kertonut, mutta siltikään ei kertomaani haluta nähdä. Tai jos nähdäänkin, sen edessä ollaan avuttomia.

Beauty hurts, baby.

Sofi Oksasen (s. 1977) kulttikirjaksi muodostunut feministinen esikoisteos kipeistä aiheista, syömishäiriöstä, virolaisnaisten asemasta ja ryssävihasta. Stalinin lehmät tarkastelee ankarasti Viron lähihistoriaa sekä virolaisäidin ja suomalaisisän tytärtä henkisessä puristuksessa.

Oksanen on julkaissut kolme romaania. Vuonna 2008 hän sai Finlandia-palkinnon romaanistaan Puhdistus.

-----------------------------

Mielenkiintoinen kirja, mutta ei aivan yhtä säväyttävä kuin Puhdistus. Kirja oli jaoteltu pieniin muutaman sivun mittaisiin lukuihin, joista osa kuvasi Anna-tytön lapsuutta Suomessa ja hänen äitinsä kanssa tekemiään Viron matkoja, osa kuvasi häntä noin parikymppisenä syömishäiriön ja päihteiden kanssa kamppailevana naisena ja osa luvuista keskittyi Annan äidin ja tämän suvun historiaan Virossa.

Kirjassa kiehtovinta oli se, miten siinä kuvattiin aineellisesti karua ja pelon sävyttämää elämää Neuvosto-Virossa sekä Virosta muuttaneiden sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Se ei ollut helppoa, sillä Suomessa virolaisia naisia pidettiin huorina eikä Annan korkeasti koulutetulla äidillä ollut Suomessa mitään mahdollisuuksia päästä töihin. Vähäiset rahat kuluivat tavaran haalimiseen alennusmyynneistä. Sitä tarvittiin, kun matkustettiin taas Viroon sukulaisia tapaamaan. Sukulaiset odottivat ja suorastaan vaativat "import-tavaraa". Viranomaisille piti puolestaan olla lahjuksia. Annan isä ei alkuhuuman jälkeen ollut kovinkaan kiinnostunut virolaisesta vaimostaan. Hän teki edelleen töitä rajan takana ja siellä riitti tarjontaa muutenkin.

Surullisinta kirjassa oli se, miten Anna joutui elämään tietynlaisessa vaikenemisen kulttuurissa. Äidiltä ja isältä ei sopinut kysellä asioista. Virossa piti esittää suomalaisen tytön prototyyppiä aina pukeutumisesta alkaen eikä saanut paljastaa osaavansa viron kieltä. Suomessa omasta syntyperästään ei liioin saanut hiiskua sanaakaan. Missään ei saanut olla se mikä oli tai ylipäänsä edes tutustua siihen, kuka oli. Aikuisiällä Anna oli tunteistaan vieraantunut ihminen, joka pystyi elämään vain syömisen ehdoilla.

Jotenkin Annan äidin asenne Suomea ja suomalaisuutta kohtaan alkoi ärsyttää minua lukemisen edetessä pidemmälle. Koko hänen elämänsä oli vain keskittymistä Viron matkoihin, suvun ja naapuriston pitämiseen tyytyväisenä lahjojen avulla. Hän ei käsittääkseni erityisemmin yrittänyt sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, vaan alusta pitäen kritisoi sitä mielessään, vaikka oli itse kohtalonsa valinnut. Myös äidin suhtautuminen tyttäreensä oli varsin karua. Äiti vaati Annaa kieltämään juurensa ja taustansa, elämään valhemaailmassa. Äiti ei myöskään tukenut tyttärensä kehittymistä naiseksi, vaan huoritteli, heitti puukengillä rintoihin, paheksui tämän ystävyyssuhteita ja liittoutui lapsen kanssa tämän isää vastaan. 

Pidin kyllä kirjasta, mutta jollakin tapaa se vähän junnasi paikoillaan. Itse asiassa noin 300 sivun kohdalla alkoi tuntua siltä, että tämä tarina on luettu. Kirjassa tuli vastaan vain yhä uusia Viron matkoja ja Annan bulimiakohtauksia eikä henkilöissä tapahtunut paljonkaan kehitystä kirjan loppuosaa kohti, lukuunottamatta ehkä sitä että Anna uskaltautui kirjan loppumetreillä paljastamaan itsestään asioita ulkopuolisille ja lakkasi tuntemasta jatkuvaa, polttavaa kaipuuta idealisoituun Viroon.