Grace Cameron oli jäänyt leskeksi ja Kathy-tytön yksinhuoltajaksi aviomiehen menehdyttyä verenvuototautiin. Järkytykset eivät kuitenkaan päättyneet siihen, sillä pian Grace sai kuulla sairastavansa AIDSia, jonka oli saanut mieheltään. Tämä oli saanut sairautensa vuoksi verensiirtoja ja niistä kohtalokkaan taudin.

Gracella ei ollut paljon aikaa jäljellä, ja hänen oli käytettävä se elämänsä tärkeimmän tehtävän hoitamiseen: hänen oli etsittävä uusi koti Kathylle, joka oli vasta 12-vuotias. Kuka ottaisi luokseen tytön, joka oli menettämässä kaiken maailmassa? (Teksti kirjan takakannesta)

---------------------------

Olipa huono kirja, ei voi muuta sanoa. Ihan samalla tavoin kuin edellisessä Denkerin kirjassa tässäkin oli sellaisia asioita, jotka kuulostavat erittäin epärealistisilta ollakseen totta, ja jostain syystä se ärsytti minua tänään aivan erityisesti, kun omakin vointini on huono, päätä särkee, räkä valuu ja korva soi (tärykalvo puhkesi eilen...).

Kirja on ensinnäkin kirjoitettu vuonna 1997 eikä mikään tekstissä viittaa siihen, että se kuvaisi jotakin aiempaa aikakautta. Mutta onko mahdollista, että vielä 1990-luvulla Yhdysvalloissa saattoi saada AIDSin verensiirron kautta? Ja oliko AIDSin hoito todellakin tuolloin vielä niin lapsenkengissä, että juuri mitään ei voitu tehdä taudin kulun hidastamiseksi? Ilmeisesti.

Entä sitten AIDS-potilaille suositellut hoitotoimenpiteet: vihannekset ja jopa kahvimaito piti keittää, suihkussa ei saanut käydä vaan mieluummin ammeessa. Jos joku terveydenhuoltoalan ihminen lukee tätä, niin kommentoisitko, miksi on näin?! Vihannesjutun nyt vielä ymmärrän, mutta ei kai maidossa ole mitään. Ja eikö ammeessa kylpeminen ole paljon epähygieenisempää kuin jokin pikainen suihku?

No, sitten tullaan taas näihin lääkärin ammattietiikka-asioihin. Miten on mahdollista, että lääkäri keskustelee kahden kesken potilaan 12-vuotiaan tyttären kanssa ja antaa potilaan sairauteen ja hoitoon liittyviä tietoja lapselle? Miten on mahdollista, että lapsi päästetään jokaiseen tutkimustilanteeseen mukaan ja hänelle kerrotaan sensuroimatta kaikki mahdollinen äitinsä tilanteesta? Ei kai valehdellakaan pitäisi, mutta jotenkin tuollaisessa tilanteessa pitäisi pystyä takaamaan, ettei lapsi joudu kohtuuttoman taakan kantajaksi. Ja miten muka Harry-setä sai aina tietää, missä sairaalassa äiti oli hoidossa, vain soittamalla ja kysymällä, onko sen niminen henkilö sairaalassa kirjoilla? Ei onnistuisi Suomen maassa.

Eniten hämmennystä herättää kuitenkin tämä kirjan pääteema eli uuden kodin etsiminen Kathy-tytölle. En tosin lainkaan tiedä, miten tämä asia Suomessa tai sen paremmin missään muussakaan maassa menee, mutta ei kai se voi olla tuollaista hakuammuntaa, että soitetaan kaikki sukulaiset, vanhat ystävät, naapurit ja kämppikset läpi ja sitten ollaan vielä niin mahdottomien odotusten kanssa liikenteessä, että lapsen pitäisi suunnilleen heti rakastaa uusia vanhempiaan ja sama päinvastoin. Suomessa varmaan ryhdyttäisiin jonkun sosiaaliviranomaisen avulla jo hyvissä ajoin selvittämään vaihtoehtoja eikä tällaista asiaa jätettäisi kuolemansairaan ihmisen omien puhelinsoittokierrosten varaan.

Että semmoinen opus tämä oli. Voihan sen lukea, jos kiinnostaa, mutta minut se teki vain kärttyiseksi ja pää särkee nyt entistä enemmän. Ja onhan tuo AIDS aika synkkä aihekin.