1144217.jpg

 

Olin lapsena lukutoukka, elin kirjojen maailmassa, rakastin niitä, imin sisääni niiden tuoksua. En voinut kuvitella elämää ilman kirjallisuutta. Teini-iässä tultiin siihen pisteeseen, että kutakuinkin kaikki kelvollinen nuortenkirjallisuus oli tullut luettua ja oli aika siirtyä "aikuisten kirjoihin". Siihen ikään mennessä olin jo ymmärtänyt, että on olemassa hiuksenhieno raja taide- ja viihdekirjallisuuden välillä. Viihdettä eli hömppää en missään nimessä halunnut lukea. Niinpä tulin tarttuneeksi aivan liian raskassoutuisiin ja vaikeisiin eepoksiin ja sitä kautta tuhonneeksi koko innostukseni kirjallisuutta kohtaan. Jung Changin Villijoutsenet on yksi näistä kirjoista, jotka tuskastuneena siirsin hyllyn perukoille kokien itseni huonoksi lukijaksi. Vasta kirjahyllyn perinpohjainen siivous tässä joulun alla sai minut tarttumaan kirjaan uudelleen. Nyt olen viimein saanut sen luettua ja vaikka kello on jo puoli kaksi yöllä, on pakko kirjoittaa tämä arvostelu heti. Kirjan paperikannet olen valitettavasti hävittänyt, joten en voi laittaa tähän tiivistelmää kirjan takakannesta.

 

Kirjan alkusivuilla kerrotaan, että Jung Chang on ensimmäisiä kiinalaisia, jotka kulttuurivallankumouksen jälkeen pääsivät ulkomaille opiskelemaan. Hän suoritti Englannissa tohtorintutkinnon kirjallisuustieteessä. Tämä kirja on kunnianosoitus hänen äidilleen ja isoäidilleen, tavallisille kiinalaisille naisille, jotka elivät, työskentelivät ja kasvattivat lapsiaan aivan pöyristyttävissä olosuhteissa.

Kirja alkaa kuvauksella 1900-luvun alkupuolen Kiinasta, jossa Jung Changin isoäiti joutui "sotaherran" jalkavaimoksi ja täydellisen alistettuun asemaan. On järkyttävää lukea kuvausta mm. siitä, miten hänen jalkansa typistettiin hänen ollessaan kaksivuotias. Oma äiti ruhjoi tyttärensä luita lapsen itkiessä tuskasta. Syynä oli tyttären tulevien naimakauppojen turvaaminen.

Jung Changin äiti eli aivan toisenlaisessa maailmassa, vaikka näiden tapahtumien välillä ei ollut kuin parikymmentä vuotta. Kommunismi teki tuloaan ja Changin vanhemmat olivat innokkaasti mukana rakentamassa uutta yhteiskuntaa. Kommunismin aate pantiin joka tilanteessa kaiken muun edelle. Ihmiset suunnilleen asuivat työpaikoillaan ja lapset olivat lastentarhassa viikkoja ilman, että heitä edes haettiin välillä kotiin. Imettäjät hoitivat lapset eikä äiti esimerkiksi nähnyt vanhempaa poikaansa puoleentoista vuoteen. Poika kiintyi imettäjäänsä eikä tietenkään edes tuntenut äitiään, kun viimein tapasi tämän. Changin isä oli erityisen fanaattinen kommunisti ja vaati kaikessa ihmisten täydellisen tasa-arvoista kohtelua. Perhe jäi aina aatteen rinnalla kakkoseksi.

Kaikkein järkyttävintä kirjassa on kuitenkin Maon valtakauden kuvaus. On pelottavaa tajuta, että ihmiset todellakin saattavat käyttäytyä pahemmin kuin eläimet ja palvoa jotakin psykopaattia jumalanaan unohtaen kaiken inhimillisyyden ja arvot. Oli todella ahdistavaa lukea siitä, miten punakaartilaiset hajottivat kaikki kulttuurin tuotteet, kirjoja poltettiin, antiikkiesineitä hajotettiin, temppeleitä tuhottiin, koteja ryöstettiin ja rikottiin alkutekijöihinsä. Ihmiset pantiin repimään maasta ruohoa ja kukkasia, koska ne olivat Maon mielestä porvarillisia. Ihmiset usutettiin toinen toistaan vastaan, "ilmiannetuksi" saattoi tulla suunnilleen mistä syystä tahansa. Ihmiset kostivat henkilökohtaiset loukkaukset ja pettymykset vallankumouksen nimissä. Väkivalta naapureita, koulu- ja työtovereita kohtaan oli silmitöntä. Siinä vaiheessa, kun Jung Changin läpeensä puolueuskollisia kommunistivanhempia vastaan hyökättiin, olin lopettaa kirjan lukemisen kesken. Changin isä pysyi kuitenkin rehellisenä periaatteen miehenä loppuun saakka, vaikka häntä kidutettiin ja hän menetti sekä fyysisen että henkisen terveytensä vainojen keskellä.

Mielestäni Maon valtaa kuvasi hyvin se, että vaikka Jung Changin perhe kärsi kulttuurivallankumouksesta äärettömän paljon, niin silti Mao oli Jungin mielessä jumalan kaltainen eikä hän osannut kohdistaa kritiikkiä Maoon vaan löysi aina jostain muualta syyllisiä hirmutekoihin. Vasta kirjan loppupuolella hänen silmänsä avautuivat.

Jung Changille kävi hyvin, sillä hän pääsi länteen opiskelemaan ja jäi sille tielleen. Hän on hiljakkoin kirjoittanut englantilaisen aviomiehensä kanssa myös Maon elämäkerran. Siihen tutustuminen taitaa kuitenkin minulta jäädä ainakin joksikin aikaa.

Olen kyllä kuullut aiemminkin Maosta ja tiennyt, että hän oli jonkinmoinen hirmuhallitsija, mutta tietoni ovat olleet hyvin pinnalliset. Tämä kirja avasi silmiä monella tasolla. Tästä postauksestakin jo varmaan kävi selväksi, että olin hyvin järkyttynyt ja ahdistunut, kun luin tätä, mutta samalla en voinut jättää kirjaa käsistäni. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille aihepiiristä kiinnostuneille. Hieman turnauskestävyyttä tämän lähes 600-sivuisen eepoksen läpi kahlaaminen kyllä vaatii, mutta jännite säilyy loppusivuille saakka ja kirja on erittäin hyvin kirjoitettu.