1160903.jpg

Harriet ja David tietävät välittömästi olevansa luodut toisilleen. Heillä on yhteinen haave tulevaisuudesta: suuri talo täynnä lapsia ja sukulaisia. Asiat sujuvat aivan kuten he ovat suunnitelleetkin - kunnes Harriet alkaa odottaa viidettä lastaan. Kaikki muuttuu uuden tulokkaan myötä; poika on liian suuri, liian vahva, liian äänekäs ja vihamielinen, eikä hän tyydy samaan kuin aikaisemmat lapset. Pitäisikö Harrietin uhrata yksi muiden hyvinvoinnin vuoksi? (Teksti takakannesta)

Olen lukenut tämän kirjan joskus teini-ikäisenä, mutta luin sen nyt uudelleen, koska sain sen äidiltäni joululahjaksi. On mielenkiintoista havaita, miten eri tavalla kirjan voi kokea eri aikakausina. Nuorempana koin kirjan hyvin ahdistavana ja jopa pelottavana. Muistiini on piirtynyt kuva Laitoksen osastosta, jonne oli tuotu vanhempiensa hylkäämiä "epäsikiöitä". Muistan, miten tämän luettuani pelkäsin saavani vammaisen lapsen. Nyt kun itsekin olen äiti, kirja herätti minussa aika toisenlaisia ajatuksia.

Harrietin odotusaikana kokema kauhu ja pelko siitä, että saisi hirviömäisen ja jotenkin hallitsemattomissa olevan lapsen, herätti minussa muistoja siltä ajalta, kun odotin esikoistani. Minulla oli Harrietin tapaan äärimmäisen idealistisia käsityksiä siitä, mitä perhe-elämä olisi. Minäkin halusin ison talon, monta lasta, paljon ääntä, sukulaisia ja ystäviä ympärilleni. Samalla pelkäsin (tiedostamattomasti), etten selviytyisi äitiydestä itselleni asettamieni korkeiden standardien mukaan. Muistan, kun neuvolassa th kokeili dopplerilla sydänääniä ja lapsi väisti laitteen kosketusta. Vanha terveydenhoitaja sanoi, että doppleria väistelevät lapset ovat sellaisia, jotka eivät viihdy kovin paljon sylissä. Nämä sanat herättivät minussa pelkoa ja epäilystä tulevaa kohtaan. Tilanne ei mitenkään helpottunut, kun esikoisemme osoittautui hankalahoitoiseksi koliikkilapseksi. Unelmani ihanasta äitiydestä murskautuivat kerralla ja koin voimakasta riittämättömyyden tunnetta, jopa masennusta.

Näitä tunteita itsekin kokeneena saatoin jossain määrin samastua Harrietin epätoivoon. Toisaalta hänen kokemuksensa vauvasta hirviönä tuntuivat aika ajoin lähes psykoottisilta. Vanhempien ja koko lähipiirin Beniä kohtaan osoittama hyljeksintä oli ahdistavaa luettavaa. He kokivat vauvaikäisen lapsen käsittämättömällä tavalla vaarallisena ja pelottavana. Aivan kuin he olisivat projisoineet kaikki kielteiset tunteensa tähän lapseen. Kaiken muun ollessa täydellistä pahuus nähtiin lapsessa. Eipä ihme, että kaltereiden taakse suljettu ja yksin jätetty lapsi alkoikin kasvaa kieroon eikä koskaan oppinut ymmärtämään sitä maailmaa, jossa eli.

Toisaalta voidaan ottaa lähtökohdaksi sellainen tulkinta, että kyseessä todella oli alun alkaenkin neurologisesti poikkeava erityislapsi. Jos lähtökohta on tämä, niin ei voi muuta kuin ihmetellä kauhistuneena sitä, millä tavoin Beniin suhtauduttiin jopa oman perheen piirissä ja miten vaille asianmukaista hoitoa, kuntoutusta ja opetusta tämä jäi. Itselleni tuli omien lasten kautta hyvin surullinen olo ja voimakas tarve ottaa tämä vanhempiensa pelottavaksi ja vieraaksi kokema lapsi syliin. Tunnetta vielä vahvisti se havainto, että lapsi kykeni vastaamaan kiintymykseen, jota sai osakseen hänen hoitajakseen palkatun teini-ikäisen pojan taholta.  

Kun perheen elämää miettii, tulee toisaalta sellainen tunne, että he olisivat voineet elää ihan tyydyttävää elämää, jos olisivat vain pystyneet hyväksymään sen, että elämä on epätäydellistä. Alku tämän oudon lapsen kanssa tuntui aika kaoottiselta, mutta ei perheen elämässä loppujen lopuksi vuosien varrella tapahtunut mitään sen dramaattisempaa kuin se, että perheenjäsenet eivät voineet sopeutua Beniin. Kun mietin työssä tapaamiani kehityshäiriöisten lasten vanhempia, niin en voi muuta kuin todeta, että hyvin samanlaista heidän elämänsä on kuin Beninkin vanhempien elämä. Benin vanhemmat eivät vain pystyneet jatkamaan elämäänsä kriisin kohdattuaan eivätkä toisaalta kyllä saaneet tunteidensa käsittelemiseen myöskään mitään tukea.

Ehkä eniten kirjan kuluessa kypsyi Harriet. Minusta oli lohdullista nähdä, että tämä äiti kaikesta huolimatta taisteli lapsensa puolesta ja oli omalla tavallaan kiintynyt tähän, vaikka se rakkaus ei ollutkaan samanlaista kuin ne tunteet, joita hänen olisi omasta mielestään pitänyt kokea lastaan kohtaan. Surullista oli, että Harriet - kuten varmasti useimmat erilaisten lasten äidit - sai kokea suurimmat ennakkoluulot, syyllisyydentunteet ja jopa suoranaisten syytösten kohteeksi joutumisen. Isä pesi koko hommasta kätensä ja sai vielä kaikkien sympatiat osakseen.

Rankka kirja, mutta suosittelen kuten muitakin Lessingin kirjoja, etenkin Väkivallan lapset -sarjaa!