Äidin tapaturmainen kuoleman muuttaa Auran koko maailman. Uudessa koulussa yksinäinen tyttö joutuu silmätikuksi ja alkaa hakea turvaa erilaisista sankarihahmoista: ensin Peppi Pitkätossusta, sitten sodan jumalasta Pallas Athenesta.

Lopulta terroristi Ulrike Meinhofista tulee Auran kohtu ja henkinen äiti. Kunnes hän löytää sielunveljensä Henrin, jota kiinnostavat samat asiat, ja jossa on samaa vihaa kuin hänessä.

Terhi Rannelan (s. 1980) vaikuttava romaani koulukiusaamisesta ja manipuloinnin mahdista piirtää traagisen kuvan yksinäisestä nuoresta, jolla ei ole ketään kehen tukeutua vaikeina hetkinä.

---------------------

Googlen mukaan tämä on nuortenkirja ja niin vähän takakannen perusteella arvelinkin, kun tähän kirppiksellä törmäsin. Kirja on kuitenkin sisällöltään melkoisen raadollinen ja siinä kuvataan paljon asioita myös aikuisten näkökulmasta käsin. Mietinkin lukiessani, miten nuorille kirja avautuu ja millä tavalla... 

Itseäni kirja puhutteli. Alkuvaiheessa pidin siitä paljonkin. Rannela kuvaa murrosikää lähenevän lapsen ajatus- ja tunnemaailmaa todella kauniisti ja herkästi. Äidittömän Auran suru tulee elävästi esille. Erityisen mielenkiintoista oli lukea Auran psykologikäynneistä lapsiasiakkaan näkökulmasta.

Huonoa kirjassa oli tökkivä dialogi, jota onneksi olikin melko vähän. Viidesluokkalaiset tytöt eivät vain kertakaikkiaan kommunikoi keskenään tähän tapaan: "Sinä et todellakaan ole mikään nätti tyttö puhumattakaan siitä, että sinulla olisi tyylitajua" tai "Mitä sinä oikein kuvittelet itsestäsi? Meihin verrattuna sinä et ole yhtään mitään."

Kirja oli jaettu kahteen osaan, joista jälkimmäisessä kuvataan Auran elämää hänen ollessaan noin 16 - 19-vuotias. Varhaisnuoruusiän kiusaaminen on tietysti jättänyt jälkensä ja Aura kehittänyt omat tapansa selviytyä tilanteesta. Hän on noussut ylimielisesti muiden nuorten yläpuolelle ja pitää itseään joka suhteessa muita parempana. Hän on tavallaan tehnyt tietoisen valinnan, että hän ei halua tähän joukkoon kuulua. Arvon kieltämiseksikin sitä voisi joku kutsua.

Loppu ei kuitenkaan mielestäni ole psykologisesti kovin uskottava ja hyvään alkuun verrattuna se jää harmittamaan. En paljasta siitä tässä enempää, jos joku haluaa kirjan lukea.

Ehkä hätkähdyttävintä kirjassa oli se, miten aikuisetkin osallistuvat lasten kiusaamiseen. Joskus ihan suoraan, kuten kirjan Murha-Mirkkis. Joskus taas epäsuorasti kuten lukion opettajat, jotka naureskelivat selän takana omituista Auraa ja ohjasivat hänet kuraattorin pakeille, kun hän pyrki liikaa ystävystymään opettajansa kanssa. Kukaan ei liiemmin tuntunut ajattelevan asioita hänen näkökulmastaan eikä pohtivan motiiveja tekojen takana.

Surullinen kirja, mutta lukemisen arvoinen.