Somaliperheen tytär Anis asuu Muukalaistalossa ja unelmoi asioista, jotka kantasuomalaisille teinitytöille ovat itsestään selviä. Mutta isällä on muita suunitelmia. Niihin eivät kuulu leffat, bileet, huulipuna ja farkut, joihin Anis pukeutuu salaa isän ja veljien haukkapartiolta. Eivätkä pojat, etenkään eräs Luka, jonka Anis tapaa Al Goren ilmastoluennolla.

Samaan aikaan taiteilijaäidin tytär Zahra, entiseltä nimeltään Alla Pohjola, pukee ylleen niqabin, jolla peittää vartalonsa kuvat ja arvet, jotka muistuttavat entisestä elämästä. Zahra on päättänyt palata kotiin, kääntyä islamilaiseksi. Huivinsa alla hän on uusi, puhdas ja tahraton. Hän löytää muitakin kotiinpalaajia, perustaa Halajan-ryhmän ja järjestää islamilaisuuteen tutustuttavan tapahtuman.

Kun Aniksen ja Zahran tiet risteävät, kummankin elämä muuttuu lopullisesti.

-------------------

Sain kirjan joululahjaksi äidiltäni, kuten olin toivonutkin. Olen lukenut Anja Kauranen/Snellmania paljon, parikymppisenä hän oli lempikirjailjani. Sittemmin maku on vähän mennyt tai ainakin innostus vähentynyt. Kirjat toistavat itseään, sama tyyli, sama tietty tekniikka rakentaa tarina, samantyyppiset aiheet. Viimeksi luin Lemmikkikaupan tytöt ja tämä oli tavallaan kuin kyseisen kirjan toisinto, vähän eri näkökulmasta vain. Sekin kirja nimittäin kertoi teini-ikäisistä tytöistä ja naisten hyväksikäytöstä - kuten niin moni muukin Kauranen/Snellmanin kirja. (Paitsi että blogini paljastaa minun lukeneenkin viimeksi kirjan Äiti ja koira. Onko Lemmikkikaupan tytöt tosiaan ollut niin kauan lainassa kaveriltani, hmmm....?)

No, mutta asiaan eli kirjaan. Kuten takakansikin kertoo, niin kirja on kerrottu kahden teini-ikäisen tytön näkökulmasta. Toinen tytöistä on somalialainen Anis, joka haaveilee länsimaisesta elämänmenosta. Toinen on suomalainen Alla-Zahra, joka on monien kokeilujen ja rajujen elämänvaiheiden jälkeen saanut tarpeekseen ja haluaa ympärilleen tiukat rajat. Kummankaan toiveita ja pyrkimyksiä ei voi oma perhe ymmärtää.

Perhedynamiikan kuvauksella on kirjassa iso rooli, mikä nostaa tämän kirjan arvoa silmissäni. Parvekejumalissa perhetilanteita on karrikoitu melko lailla, mutta niiden psykologinen sisältö on kuitenkin säilynyt uskottavana. Alla-Zahran äiti  Ilma Pohjola on rajaton taiteilijapersoona, joka hyväksyy lähes kaiken ja elää itse ilman rajoja: tunkeutuu tytärtensä elämään, ystävystyy näiden ystävien kanssa, harrastaa seksiä avioliitossa olevan piispan kanssa, matkustelee ympäri maailmaa, levittää koko elämänsä häpeilemättä kaiken kansan silmille IlmaSex-blogissaan.  Islamilaisuus on kuitenkin jotain sellaista, jonka edessä äitikin jää sanattomaksi. "Alla liittyy viimein johonkin sellaiseen mihin äiti ei kerta kaikkiaan voi tulla mukaan."

Islamilaisuus tarjoaa myös Allalle hänen toivomansa tiukat rajat, joiden sisällä on hyvä olla. Kirjassa on liikuttava kuvaus siitä, miten Alla pienenä käpertyi maton sisälle, koska sen tuoma puristus tuntui turvalliselta ja rauhoittavalta. Samanlainen vaikutus on kaavulla. Kukaan ei näe mitä sen sisälle on piilotettu eikä kukaan halua edes ottaa siitä selvää. Kaavun alla saa olla rauhassa, kun edes vanhat luokkakaverit ja opettajat eivät enää moikkaa. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että minä uupunut ja ihmisten tarvitsevuuteen kyllästynyt perheenäiti pystyn samastumaan Allaan. Vaikken islamilaista kaapua haluakaan ylleni, niin haluaisin joksikin aikaa sellaiseen paikkaan, jossa saisi olla ihan rauhassa, kaikkien kommunikaatio- ja lähestymisyritysten tavoittamattomissa.

Anis-tytöllä on päinvastaiset pyrkimykset. Hän haluaa vapauteen perheestä, jossa kaikki asiat ovat joko halal (oikein) tai haram (väärin). Jos ei ole tietoa, onko asia varmasti vahingollinen, se kategorioidaan automaattisesti haram-asioihin. Perheen miehet kontrolloivat naisten tekemisiä, vaikkakin pojat itse elävät kuin pellossa. Aniksen äidillä on aitoakin yritystä ymmärtää tytärtään ja maailmaa, johon tämä haikailee, mutta kaikki yritykset kilpistyvät heikkoon kielitaitoon ja alistettuun asemaan oman miehensä rinnalla.

Anis on kirjassa mielestäni keskeisempi henkilö kuin Alla-Zahra, joka jää persoonana vieraaksi, kaavun taakse. Suuri osa kirjasta koostuu Aniksen haaveista ja salatuista yrityksistä päästä lähemmäs sitä, mikä häntä houkuttaa. Kun lukija tarkastelee asioita Aniksen näkökulmasta, hän huomaa äkkiä, miten suuri arvo ihan tavallisilla asioilla on. Anis esimerkiksi haaveilee parvekelaseista ja parvekekukkasista, joita ankara isä ei anna omalle parvekkeelleen laittaa, vaikka työskenteleekin itse lasitusfirman palveluksessa.

Jätän kirjan varsinaisen juonen ja loppuratkaisun nyt kuvailematta, jos joku haluaa tämän kirjan lukea. Aika hyvin tarina mielestäni kantaa ja jännite säilyy, loppukin tuntuu alkuun nähden uskottavalta, loogiselta tavalta päättää tämä järkyttävä kertomus kahden täysin erilaisen maailman yhteentörmäyksestä.

Varsinkin kirjan alkuvaiheessa minua häiritsi Snellmanin teennäinen tapa nimetä henkilöitä, yhteisöjä ja tapoja  keksityillä nimillä, kuten esim. kaikki somalitytöt oli kirjassa nimetty mausteiden mukaan (Anis, Kaneli, Vanilja), heidän asuttamaansa taloa kutsuttiin Muukalaistaloksi ja uskonnollista yhteisöä tapoineen  Koordinaatistoksi. Osa nimistä oli osuvia ja niihin tottui kirjan edetessä, osa taas tuntui jonkinlaiselta turhalta erikoisuuden tavoittelulta. En tiedä, miksi kirjassa on päädytty tällaiseen sekavaan nimillä leikittelyyn.

Kirjassa asetelma näiden kahden erilaisen perheen välillä oli myös melkoisen stereotyyppinen. Muslimit olivat pahoja ja rajoittuneita mutta toisaalta hassuja ja sivistymättömiä, muslimiksi haluava suomalaistyttö elämänkokemustensa vaurioittama ihmisparka. Itse olen sitä mieltä, että eipä se tavallinen suomalainen elämänmenokaan niin ihailtavaa ole. Voin ymmärtää hyvin kaipuuta johonkin toisenlaiseen, vaikkakaan en islamiin. Ihminen etsii sisäistä rauhaa ja tasapainoa. Liian tiukoissa rajoissa kasvanut kaipaa vapautta ja liian vapaasti kasvanut rajoja.