Tapani Ansas on raivannut tiensä vaatimattomista oloista yhteiskunnan huipulle menestyneeksi yrittäjäksi ja lopulta ministeriksi. Perheen se maksoi, mutta elämänjanoaan hän ei ole menettänyt - ei, vaikka skandaali väikkyy kintereillä.

Hänen poikansa Jussi on kolmekymppinen sijoituspankkiiri, perheenisä ja aviomies, joka ei haluaisi tehdä samoja virheitä kuin isänsä. Ja sitten on Julia, nuorimmainen, muukalainen isän ja veljen kovassa maailmassa. Vuosi sitten Julia on kadonnut, jättänyt taakseen koko entisen elämänsä.

Joulun alla isä ja poika lähtevät etsintämatkalle Thaimaahan, missä Julia toimii vapaaehtoisena tsunamin jälkeisissä avustustöissä. Kun perheenjäsenet viimein kohtaavat aalto nostattaa pintaan eälmän mittaiset jännitteet.

-------------------------------

Jee! Ehdin kuin ehdinkin lukea tämän loppuun ennen vuoden vaihtumista ja sain tämän vuoden luettujen kirjojen yhteismääräksi 44 eli saman kuin viime vuonna. Ihan kuin sillä määrällä nyt olisi jotain merkitystä =) Mutta olihan se mukava, kun ei ainakaan huonommaksi jäänyt. Selostusta seuraa enemmän kuitenkin huomisaamuna, koska nyt ollaan lähdössä ampumaan raketteja.

......

Ja nyt sitten varsinaiseen asiaan eli kirjaan. Kirja oli oudon ristiriitainen lukukokemus. Tavallaan pidin siitä, mutta välillä tuntui, etten olisi millään jaksanut lukea sitä eteenpäin. Kirja oli kirjoitettu tajunnanvirtatekniikalla tai ainakin jollain sen tapaisella eli yhden ihmisen pään sisässä viipyiltiin aina parin luvun ajan ja asioita kuvattiin hänen näkökulmastaan käsin jokseenkin hengästyttävään tyyliin: "Lankomies, Jussi ajattelee. Lankomies jauhot suussaan, tuppisuuna saarnan jälkeen. Toivottavasti tästä kaverista ei tule lankomiestä, voisi olla työlästä istua samassa pöydässä vuodesta toiseen. Raivata kalenterista tilaa lankomieskaljoille. Pelata lankomiesbiljardia Coronassa. Käydä lankomiesvierailulla Jenkeissä, kierrellä vapaudenpatsasta lankomiehen sukulaisten kanssa. Tuskin Julia sentään. Toivottavasti ei. Ei edes Julia." (s. 328)Kyseinen katkelma on biljardipelistä Jussin ja "lankomiehen" välillä. Biljardipelistä, jota kuvataan usean sivun verran tähän tyyliin. ..

Toisaalta ei kirjan tyyli välttämättä ollut se, mikä sai sen ajoittain tuntumaan raskassoutuiselta, vaan pikemminkin henkilögalleria. Minua ei vain kertakaikkiaan kiinnostanut istua Tapani tai Jussi Ansaksen pään sisässä satojen sivujen ajan. Julian nahkoihin oli helpompi soluttautua ja ne asiat, joita hän pohdiskeli ja havainnoi omissa osuuksissaan, pitivät mielenkiintoa yllä.

Tapanista ja Jussista lukiessani ajattelin, että onneksi luoja on varjellut minut sentään tällaisilta miehiltä, joille raha, menestys ja ns. kovat arvot ovat kaikki kaikessa. Minä en voi ymmärtää, miten joku ajattelee näin. Toisaalta eipä ollut ihme, että Jussistakin kasvoi samanlainen kuin isästään, kun luin isän kasvatusmenetelmistä. Isä esimerkiksi osti Jussille autoradan, jota hän ei ehtinyt 6-vuotiaan poikansa kanssa kokoamaan. Pojan piti koota se yksin, vaikka hänellä ei ollut mitään edellytyksiä radan kokoamiseen. Monta iltaa meni, mutta lopulta hän sai sen koottua. Tietysti tässä kasvoi tietynlainen sinnikkyys ja läpi vaikka harmaan kiven -ajattelu, mutta kohtuuttoman julmalta se silti mielestäni tuntui. Kirjassa kuvattiin muitakin samankaltaisia tilanteita, joissa isä haastoi pojan kilpailuun ja pojan oli pakko tehdä yltiöpäisiä juttuja ollakseen isänsä arvostuksen mittainen. Aikuisiässä Jussi ei sitten osannut ajatellakaan muuta kuin muiden miesten päihittämistä työelämässä tai vaikkapa biljardipöydän äärellä. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan ihmisen heikkoutta ja herkkiä puolia ja oli todella kärkäs arvostelemaan kaikkea erilaisuuteen vivahtavaakin.

Oikeastaan kirjan koko juoni rakentuu edelläkuvatun teeman ympärille. Julian ja perheen miesten elämänarvot ovat vastakkaiset ja niissä tapahtuu vain vähän lähentymistä kirjan edetessä. Jonkinlaisia kohtaamisia kuitenkin syntyy. Kaiken kaikkiaan kirjasta jää kuitenkin vähän tyhjä olo. Entä sitten? Ihmiselämä on säälittävää räpeltämistä.