Riadh Muthana oli Saddam Husseinin hirmuhallinnon vankina kahdeksan vuotta, ennen kuin pääsi pakenemaan Suomeen. 21-vuotiaana Muthana oli eräs tuhansista pahamaineisen Abu Ghraibin vankilan kuolemaantuomituista. Saddamin hirmuhallinnon vuosina 1979 - 2003 miltei puoli miljoonaa irakilaista menetti henkensä ja yli neljä miljoonaa kansalaista pakeni kotimaastaan. Suomessa Muthana kertoi tutkija Marko Juntuselle kokemuksistaan kauhun valtakunnassa, pidätyskeskuksissa ja tuomioistuimessa.

Tämä kirja on kuvaus poliittisesta vainosta ja elämästä diktatuurin keskellä. Se on myös tärkeä pakolaisuuden puheenvuoro. Suomesta oleskeluluvan saanut Muthana asuu nykyään perheineen Turussa Varissuon lähiössä.

Tämä kirja oli taas niitä, jotka vetävät hiljaiseksi. Kirjan alkulehdillä Muthana kuvaa Varissuota "siistiksi ja tavattoman hiljaiseksi" lähiöksi ja ihmettelee suomalaisia, jotka saattavat esimerkiksi itkeä koiran kuolemaa tai harmitella, kun auto ei lähde käyntiin. Kirjan luettuaan ei enää ihmettele näitä kommentteja. Nämä murheet tuntuvat todellakin pieniltä, kun niitä vertaa Muthanan kokemuksiin. Toisaalta hän toteaa itsekin, ettei kokemuksia voi verrata.

Totalitaariset järjestelmät ovat hämmästyttävän samankaltaisia kaikkialla. Diktaattorit ovat kautta maailmanhistorian osanneet luoda väkivaltakoneistonsa ja pitää kansalaiset hiljaisina pelon avulla. Mieheni kysyi minulta, mistä syystä Riadh Muthana joutui vangituksi ja mistä syystä hänet myöhemmin päästettiin vapauteen. En voinut vastata kuin että en tiedä! Kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että vangitsemiset, tuomiot, armahdukset ja vapauttamiset olivat täysin mielivaltaisia.

Vankilassa olot olivat pöyristyttävät. Kidutusta ja hakkaamisia harrastettiin tiheään. En usko, että itse pystyisin missään olosuhteissa kestämään samanlaista rääkkiä. Varmasti tunnustaisin ja latelisin ties mitä nimiä, jotta pääsisin vapaaksi tai edes hieman vähemmällä. En voi kuin nostaa hattua Muthanalle ja muille hänen kohtalotovereilleen, jotka eivät antaneet periksi minkään väkivallan tai painostuksen edessä.

Kirja avasi ymmärtämään suomalaisten maahanmuuttajien asemaa paremmin. Mielestäni julkisuudessakaan ei paljon puhuta siitä, minkälaisista oloista nämä ihmiset tulevat. Enemmän on esillä se, miten he täällä elävät ja miten heidän tulisi elää suhteessa suomalaisiin. Ehkä emme halua kuulla, mitä he ovat kokeneet. Ehkä moni ei edes halua kertoa.

Olisin kaivannut vielä enemmän kuvausta siitä, millaista Muthanan perheen elämä Suomessa, Turussa ja Varissuolla on. Muthana kuvaa sitä kuitenkin vain muutamilla sivuilla. Mielestäni sivuilta syntyy vaikutelma, että hän on tietyllä tavalla alistunut kohtaloonsa. Hyvin onnellinen tietenkin siitä, että on turvassa, mutta toisaalta ei ole esim. jaksanut opetella suomen kieltä tai yrittää etsiä paikkaansa yhteiskunnassa. Hän antaa kirjassa hyvän kuvan suomalaisista ja tuo kovasti esille sitä, miten hienosti kaikki on mennyt. Kuitenkin minulle syntyy vaikutelma, että hänellä voisi olla enemmänkin sanottavaa, mutta hän ei halua sanoa kaikkea, mitä ajattelee ja kokee. Ehkä hänen sitten täytyy omasta mielestään olla vain hiljaa ja kiitollinen siitä, mitä on saanut.

Koskettava ja pysähdyttävä kirja, opetti myös uusia asioita Lähi-Idästä. Suosittelen.