Asta Leppä ja hänen aviomiehensä ovat keskellä avioeroprosessia, kun mies saa tapaturmaisesti surmansa moottoripyöräonnettomuudessa. Sinä et hävinnyt kertoo intiimisti nuoren lesken ristiriitaisista tunteista - surutyöstä, joka ei osaa käytöstapoja. Miten selvitä sokista, kun vihan tunteet ovat purkamtta, mutta rakkauttakin on vielä jäljellä? Samalla piirtyy kuva kahden kypsymättömän ihmisen avioliitosta ja isättömiksi jääneiden pienten poikien hämmennyksestä kuoleman edessä.

-----------------------------

Tartuin tähän kirjaan puhtaasti uteliaisuudesta, koska tunnen kirjoittajan lasteni kautta. Tai en tunne häntä, mutta tiedän sen verran, että uteliaisuus heräsi: minkähänlaista tämän ihmisen elämä oikein on ollut? Samasta lähteestä nousee pieni kritiikkini kirjaa kohtaan: miksi paljastaa jotakin näin henkilökohtaista itsestään, lapsistaan ja läheisistään? Kirjoittaja kertoo puhuneensa miehensä kuoleman jälkeen hänestä suunnilleen jokaiselle vastaantulijalle. Varmasti kirjan kirjoittaminen kuuluu samaan prosessiin. Mutta silti... tämä kirja jää elämään senkin jälkeen, kun surutyö on takana ja elämä saanut uuden muodon, lapset kasvaneet aikuisuuteen... onko se tarpeellista? Ja kenen kannalta?

Joka tapauksessa kirja on mielestäni hyvin kirjoitettu. Ei se mestariteos ole, mutta sen sivuilta huokuu elämän raadollisuus, suru, vihan ja rakkauden ristiriitainen kudelma, hienoinen toivo. Itseäni aihepiiri ei henkilökohtaisesti onneksi ole vielä koskettanut. Silti uskon, että muut samassa tilanteessa olevat voivat kirjan lehdiltä saada lohtuakin.