En jaksa nyt kirjoittaa tämän kirjan kansilehteen painettua selostusta, kun se on niin pitkä ja seikkaperäinen. Lyhyesti tarinan voisi kiteyttää siten, että tässä Laatokka-sarjan toisessa osassa siirrytään ajassa taaksepäin 1890-luvulle, jolloin päähenkilöt Petja, Mitja ja Eeva Maria olivat nuoria parikymppisiä. Kirjassa kerrotaan heidän välisistään suhteista, toiveistaan, pyrkimyksistään ja pienestä kuuden talon muodostamasta kyläyhteisöstä Vienan Karjalassa. Tämä kirja tavallaan tarjoaa selityksen ensimmäisen osan asetelmille ja ihmissuhteille.

Kummassakin näistä ensimmäisistä kirjoista synnytetään aviottomia lapsia ja juonikuviot pyörivät aika lailla sen ympärillä, mitä sitten tapahtuu. Aviottoman lapsen synnyttäminen on valtava häpeä ja synti, jota ei voida antaa kyläyhteisössä millään tavalla anteeksi. Siihen nähden kirjassa harrastetaan suruttomasti seksiä. Naisia "otetaan" pelloilla ja pientareilla. Ihmetystä herättää se, ettei aviottomia lapsia ollut enemmän... Naiset tuntuvat olevan kirjassa vähän hömelöitä näissä asioissa. Eivät oikein tiedä, mistä asioissa on kyse, ja sitten ihmettelevät, kun lapsia alkaa tulla. Kai se on sitten ollut tällaista ennen vanhaan, kun tietoa ja tukea ei ole ollut tarjolla eikä asioista ole välttämättä puhuttu avoimesti edes perhepiirissä.

Se tulee hyvin selväksi, että kun käy hassusti, vika on naisen. Mies pystyy peittämään jälkensä ja usein naiset varsin auliisti ottavat syyn kontolleen. Raiskaustakaan ei kirjassa oikein tahdota raiskaukseksi käsittää, vaan jopa naiset toteavat, että ei naista voi ottaa väkisin, kyllä sen pitää itse haluta.

Hietamies osaa kuvata ihanasti luontoa ja kyläyhteisön elämää. Kirjaa lukiessa melkein kuulee kosken pauhinan korvissaan. Toisaalta tulee hieman hyytävä olo. Elämä pienessä kylässä keskellä ei mitään, vaivalloisten vesiteiden päässä lähimmistä kaupungeista, on kovin eristynyttä ja sisäänpäinlämpiävää.

Innolla odotan kolmatta osaa. Olenko vihdoinkin löytänyt romanttista kirjallisuutta, josta oikeasti pidän?!