Tämä kirja kertoo kirjoittajansa Kuki Gallmannin oman tarinan. Kuki alkoi jo pienenä tyttönä Italiassa haaveilla Afrikkaan muuttamisesta. Hän saikin mahdollisuuden muuttaa sinne toisen aviomiehensä Paolon ja tämän kahden tyttären sekä oman poikansa Emanuelen kanssa. Kuki ja Paolo elivät maatilalla Keniassa, kunnes Paolo kuoli tapaturmaisesti. Ei mennyt pitkää aikaa, kun Kuki menetti myös Emanuelen. Hän päätti kuitenkin jäädä Afrikkaan, jonne hänen rakkaat ihmisensä oli haudattu. Jatkossa hän omistautui pienelle tyttärelleen, maatilansa kehittämiselle ja omaa nimeään kantavan luonnonsuojelusäätiön toiminnalle. Säätiön tavoitteena oli edistää luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelua sekä luonnon ja ihmisen sopusointuista rinnakkaineloa. Tämä toteutuikin erinomaisesti Kukin maatilalla. Kirjan loppupuolella otettiin myös ensimmäisiä askeleita norsunluun myynnin kieltämisessä.

Kirja on erinomainen kuvaus elämästä Afrikassa. Ihailen ihmistä, joka pystyy toteuttamaan unelmiaan noin määrätietoisesti, vaikeuksia ja vaaroja uhmaten. Elämä Afrikassa ei ollut mitenkään helppoa. Mukavuudet puuttuivat eikä Kukin perheellä missään vaiheessa ollut esim. puhelinta käytössään, vaan yhteys ulkomaailmaan otettiin radiolähettimen avulla. Kuki ei tuntunut näistä vaikeuksista kuitenkaan piittaavan. Hän oppi englannin ja swahilin kielet melkein tyhjästä, ja saavutti alkuperäisväestön luottamuksen ja kunnioituksen helposti.

Kirjassa kuvataan elävästi Afrikan luontoa ja Kukin rakkautta sitä kohtaan. Kukille muodostui hyvin syvä yhteys luontoon ja alkuperäiseen elämäntapaan, jota hän halusi vuosien kuluessa yhä aktiivisemmin vaalia. Kuki kykeni kirjassa kuvaamaan Afrikkaa niin kiehtovasti, että se alkoi kiinnostaa minuakin uudella tavalla.

Kukin lähiomaisten kuolemat kirjassa olivat koskettavia tapahtumia ja tavallaan koko kirja kietoutui näiden kahden menetyksen ympärille. Välillä tuntui, että kuolleita palvottiin kirjassa liikaakin, mm. joka vuosi heidän kunniakseen järjestettiin suuret juhlat ja joka päivä Emanuelelle katettiin pöytään lautanen, jonka päälle laskettiin kukka. Toisaalta ne ehkä olivat afrikkalaiseen elämänympäristöön sopivia tapoja muistaa kuolleita ja myös keinoja, joilla Kuki selviytyi menetyksistään karussa ympäristössä.

Voin suositella kirjaa lämpimästi. Se oli erittäin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu teos.