Vain kaksivuotias Victor menettää liikenneonnettomuudessa äitinsä ja pikkuveljensä. Sen jälkeen hänen on yritettävä jatkaa elämäänsä suruun ja epätoivoon vaipuneen isänsä kanssa. Kuinka kaksivuotias voi siinä onnistua? Käsittääkö hän edes, mitä on tapahtunut?

Aikuisen on vaikea seurata pienen lapsen kärsimystä, sillä luonnollisesti haluamme suojella lapsia tuskallisilta kokemuksilta. Velvollisuutemme on kuitenkin varmistaa, että lapsi päsee käsittelemään traumatisoivaa tapahtumaa omalla kielellään, oman ymmärryksensä varassa. Muistojen tukahduttaminen vain pahentaa asioita.

Pidä isää kädestä! on kuvaus pienen Victorin kolme kuukautta kestäneestä kriisiterapiasta, jonka aikana Elisabeth Cleve pyrki edistämään Victorin surutyötä ja auttamaan pientä lasta sopeutumaan tragedian jälkeiseen todellisuuteen. Samalla hän sai todistaa, millainen voima ja rohkeus lapsessa piilee vaikeinakin hetkinä.

Koskettava ja toiveikas teos sopii niin vanhemmille kuin muille aiheesta kiinnostuneille kasvattajille, kuten opettajille ja lastenhuollon piirissä työskenteleville.

-------------------------------------

Aivan ihana terapiakirja! Luin tätä olosuhteiden pakosta pienissä pätkissä, mutta ehkä sitä ei olisi voinut ihan putkeen lukeakaan. Mielestäni on käsittämätöntä ja aina vain yhtä yllättävää, miten lapsi todellakin leikin avulla käsittelee hänelle tapahtuneita asioita, ajatuksiaan ja kipeitä tunteitaan. Se on lähes ihmeenomaista. Itsekin työelämässä monta kertaa todentamaani mutta silti aina yhtä yllättävää ja koskettavaa.

Victorin terapeutti on itse kirjoittanut tämän kirjan, joten siinä on kuvattu sekä terapiatuntien konkreettista sisältöä että terapeutin tekemiä tulkintoja siitä. Kirjassa on myös jonkin verran terapeutin huomioita ja kommentteja koskien lasten psykoterapeuttista työskentelyä sinänsä. Kirjan lopussa on näitä huomioita vielä koottu ja selvennetty lukijalle.

Kriisiterapian osalta jää hieman mietityttämään sen lyhyys. Pystyykö lapsi tosiaan näin lyhyessä ajassa käymään kriisinsä pahimman vaiheen läpi ja mitä sitten tapahtuu, jos lapsi ei siihen pystykään? Victorin tapauksessa kyse on psyykkisesti perusterveestä lapsesta, josta huolehditaan olosuhteisiin (äidin ja pikkuveljen kuolema) nähden erinomaisella ja rakastavalla tavalla. Isä tuo lapsen terapiaan säännöllisesti ja sitoutuu myös omiin käynteihinsä siitä huolimatta, ettei varsinkaan alussa tunnu näkevän omassa elämässään kovinkaan paljon mielekkyyttä. Paljolti varmasti nämä lapsen elämän perusraamit määrittävät myös hänen kykyään hyötyä kriisiterapiasta. Hän ei tarvitse tulevien vuosien aikana muuta omaa hoitoa tai ulkopuolista apua. Isä jatkaa käyntejä harvakseltaan, pari kertaa vuodessa lähinnä pohtiakseen elämäntilannetta Victorin kannalta. Kokonaan oman kirjansa ansaitsisivat sitten ne lapset, jotka eivät koskaan saa terapiaa, joiden terapiat jäävät kesken tai jotka eivät terapeuttisista hoidoista hyödy, kun vanhemmat eivät saa omaa elämäänsä siinä ohella järjestykseen.