Olen elänyt susien joukossa, tullut sudeksi itsekin ruumiiltani ja mieleltäni. Ohikulkijat eivät näe, että olen kaupunkiin eksynyt susi. Vihaan ihmisihoa ja sen kuolemanhajua.

Vuonna 1941 seitsemänvuotias juutalaistyttö Misha asui vanhempiensa kanssa Brysselissä natseja ja ilmiantajia piileskellen. Erään koulupäivän aikana hänen äitinsä ja isänsä oli viety pois, ja tyttö joutui uuteen perheeseen. Misha päätti kuitenkin paeta ja lähteä "itään" etsimään vanhempiaan.

Pienen tytön etsintämatka kesti neljä vuotta. Hän käveli tuhansia kilometrejä sodan keskellä niin Saksan, Puolan, Ukrainan, Romanian, Jugoslavian kuin Italiankin alueilla.

Hän oppi selviytymään metsässä, ystävystyi susien kanssa ja eli niiden tavoin. Susilta tyttö sai hellyyttä ja huolenpitoa - ihmisiin hän menetti luottamuksensa.

Vanhempiaan Misha ei löytänyt, mutta palasi lopulta Belgiaan ja sai  kodin kahden vanhan neidin luota. Myöhemmin Misha avioitui kahdesti ja sai pojan. Muutettuaan Yhdysvaltoihin hän kirjoitti poikkeuksellisen elämäntarinansa kirjaksi. (Teksti kirjan takakannesta)

Huhhuh, olipa rankka ja koskettava kirja... En ole pitkään aikaan taas lukenutkaan mitään yhtä veret seisauttavaa tarinaa. Mishan monen vuoden mittainen vaeltelu eurooppalaisissa metsissä ihmisiä pakoillen tuntuu aivan uskomattomalta. Miten hän on pystynyt tekemään sen? Miten pienestä tytöstä on voinut löytyä niin paljon neuvokkuutta, sinnikkyyttä ja rohkeutta? Misha on joutunut torjumaan ajatuksistaan sen mahdollisuuden, että hänen vanhempansa voisivat olla kuolleita ja ettei hänen etsinnällään kenties olisikaan mitään tulosta. Kun lukee hänen vaiheistaan ja kaikesta raakuudesta, mitä hän matkan varrella kohtaa, voi vain ihmetellä, miten joustava ihmismieli on keksiessään jostain aina uuden toivonkipinän ja uuden syyn jatkaa eteenpäin.

Kirjan luettuaan ei kyllä ihmettele Mishan ihmisvihaa ja pelkoa, joka hänet valtaa ihmisjoukoissa vielä vanhanakin. Päinvastoin herää kysymys, miten hän on ollenkaan jaksanut elää kaikkien kokemustensa jälkeen. Kirjasta saa sen käsityksen, että sodan jälkeen kaikki halusivat vain unohtaa sodan kauhut ja elää eteenpäin kuin niitä ei olisi ollutkaan. Myös Misha yritti tätä, mutta ei onnistunut väistelemään traumojaan loputtomiin. Hänen pelastuksekseen koitui ymmärtävä aviomies ja muutto uudelle mantereelle, johon ei liittynyt mitään muistoja.

Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan, jos haluaa arvostaa omaa kenties joskus vaatimattomaltakin tuntuvaa elämäänsä.

----

No höh, nyt googlailin vähän ja ilmeni, että tämä kirja on paljastunut tänä vuonna väärennökseksi. Kirjailija itse on myöntänyt, että ei aina erota todellisuutta omasta sisäisestä maailmastaan. Ainoa, mikä on ilmeisesti totta, on se että hänen vanhempansa ovat kuuluneet vastarintaliikkeeseen ja kuolleet jouduttuaan saksalaisten käsiin sodan aikana.

On myönnettävä, että joitakin kertoja mietin tarinan totuudellisuutta, kun luin sitä. Niin uskomattomalta vaellukselta Mishan matka halki Euroopan tuntui. Toisaalta se oli kuitenkin kirjoitettu todella koskettavasti ja mielestäni siinä oli osattu hyvin ottaa hätääntyneen, vanhemmistaan eroon joutuneen lapsen näkökulma. Kenties tämä kirja on kirjoittajalleen tunnetasolla totta, vaikka sen kuvaamat tapahtumat ovat fiktiota.