Marku Valo saa yllättäen tietää, ettei hänen isänsä olekaan sellainen nuorena kuollut sankari, josta hänelle on kerrottu. Isä on elänyt lähes kolme vuosikymmentä välittämättä kertaakaan ottaa yhteyttä poikaansa. Eikä Markus ole ainoa. Julius on jättänyt jälkeensä monia siipirikkoja.

Romanttisen rakkauden synnystä väitöskirjaansa tekevä Noora Sinisalo puolestaan setvii suhdettaan naimisissa olevaa miesystäväänsä ja äitiinsä, jonka vaikutuspiiristä hän ei ole päässyt irti. Aikalisä Euroopan-matkan muodossa alkaa houkuttaa.

Markusta ja Nooraa yhdistää lapsuus värikkäällä 70-luvulla, jolloin roihusi rakkauden lisäksi hurja aatteen palo. Mutta mitä silloin todella tapahtui? Kun isäänsä jäljittävän Markuksen ja Nooran tiet kohtaavat Rooman rautatieasemalla, saa palapeli jälleen uuden suunnan. Kenen tarina on tosi? Kuka rakastaa ketäkin?

----------------------------------------------

Huhhuh, mitä saippuaoopperaa! Vuoden ensimmäinen kirja on  yleensä huono, niin tämäkin. Kirjaa lukiessa tuntuu ajoittain kuin olisin itse sen kirjoittanut. Muistan nimittäin vielä elävästi  teinivuosien yritykseni kirjoittaa ihan oikea romaani. Juonenkäänteet ja henkilökuvaukset yritelmissäni olivat juuri tätä luokkaa.

Hämeen-Anttila kirjoittaa kyllä sujuvasti ja hänellä on paljon yleistietoa, jonka hän tuo kirjassa myös esiin. Esimerkiksi taistolaisvuosista ja Euroopan kulttuurihistoriasta syntyy värikäs kuva. Kuitenkin romaanin tärkein osa eli henkilöt jäävät paperinmakuisiksi ja ikään kuin samasta muotista valetuiksi. He puhuvatkin kaikki samalla tavalla riippumatta siitä, ovatko nuoria, vanhoja, miehiä tai naisia. Lisäksi Hämeen-Anttilalla on ärsyttävä tapa käyttää dialogissa sellaista kieltä, jota kukaan todellinen ihminen ei voisi puhua. Kyse on siis jonkinlaisesta jäykästä yleiskielestä, jossa minä on korvattu sanalla "mä" ja sinä on korvattu sanalla "sä" tyyliin "mä olen ollut hyvin huolestunut yhteiskunnan viimeaikaisesta tilasta." Miksei yhtä hyvin voisi kirjoittaa kokonaan yleiskielellä tai sitten todella perehtyä jonkun murteen/slangin ominaispiirteisiin ja yrittää jäljitellä sitä? Nyt lopputulos on lähinnä teennäinen.

Älyllinen snobismi ja kaiken tavallisuuden halveksunta paistaa kirjasta läpi. Kaikki kirjan keskeiset henkilöt ovat poikkeusihmisiä, joille tavanomainen elämänmeno on vierasta. Kirjan kohdeyleisö jää minulle tuntemattomaksi. Markuksen ja Nooran kaltaiset älyköt tuskin Hämeen-Anttilaa lukevat, ja viihdekirjan taviskuluttajalle nämä kirjan henkilöt taas ovat kuin toisesta todellisuudesta. Itse olen siinä rajoilla, että sain tämän menemään, mutta kuten huomaatte, jälkimaku ei ollut kovin kaksinen.

Hämeen-Anttilan olisi ehkä kannattanut tehdä vaikka tieteellinen tutkimus romanttisesta rakkaudesta kuten päähenkilönsä Noora. Nimittäin rakkauselämän ja eroottisen jännitteen kuvaajana hän on kyllä aivan onneton. Taitava kirjoittaja osaisi kuvata ihastumisen ja rakastumisen vaiheittain siten, että lukija elää siinä mukana ja alkaa pikkuhiljaa aistia, miten päähenkilöiden välinen tunne kasvaa. Hämeen-Anttila toteuttaa tämän marssittamalla henkilöt näyttämölle, vetämällä muutamista naruista ja toteamalla sitten, että X rakastaa Y:tä. Lukijalle tulee outo ja epäuskoinen olo, mitenkäs tässä nyt näin kävi ja olisiko minun pitänyt jotenkin tämä arvata. Vähän samantyyppinen tilanne on se, kun henkilö X suunnilleen koko kirjan ajan halveksii puolisoaan ja sitten loppuriveillä kaappaa tämän syliinsä ja toteaa, että on ollut ikävä. No okei, voivathan ihmisten ajatukset ja tunteet muuttua, mutta se muutosprosessi jää Hämeen-Anttilalta kuvaamatta.

Olen lukenut nyt kolme Hämeen-Anttilan kirjaa. Suden vuosi oli koskettava kirja. Perijät oli samanlaista huonoa hömpää kuin tämäkin. En usko, että tulen näitä enää enempää lukemaan enkä suosittele kenellekään.