"Lucas on pieni, vasta kaksivuotias, kun alan huomata ja tunnustaa itselleni, että hän on toisenlainen kuin muut lapset. On vaikea sanoa, mikä hänestä tarkalleen tekee erilaisen. Aluksi kyse on enemmänkin vain tunteesta, vastentahtoisesta aavistuksesta, että meitä on kohtaamassa suuri murhe."

Jenny ja hänen miehensä elävät täyttä elämänvaihetta saadessaan esikoisensa Lucaksen. He ovat avioituneet, ostaneet talon ja heidän yhdessä perustamansa yritys kukoistaa. Mutta pojan syntymä tuo elämään levottomuuden siemenen. Aavistus kypsyy varmuudeksi: Lucas ei ole kuten toiset lapset. Kaikki viittaa siihen, että pojalla on autismi. Entäpä jos hän ei koskaan opi puhumaan?

Jenny päättää tehdä kaiken voitavansa, jotta pystyisi auttamaan Lucaksen itsenäiseen elämään. Seuraa ajanjakso, jolloin koko perhe, varsinkin Jenny, horjuu toivon ja epätoivon rajamailla. Parhaan mahdollisen hoitomenetelmän uuvuttava etsintä kärjistää asiat entistä huonompaan jamaan: väsymys ajaa Jennyn psykoosiin, ja hän joutuu vastoin tahtoaan psykiatriseen hoitoon suljetulle osastolle. Alkaa uusi matka - matka takaisin kohti omaa, vahvaa itseyttä ja takaisin Lucaksen luo, joka niin kovasti tarvitsee äitiään.

Kun rakkaus ei riitä on todenperäinen ja rohkea kertomus  surusta, mutta myös ilosta ja taianomaisista onnen hetkistä.

----------------------------

Todella mielenkiintoinen kuvaus erityislapsen vanhemmuudesta. Tämä perhe on vahva ja jaksaa uupumatta etsiä uusia kuntoutusmuotoja lapselleen. Heillä on myös rahaa maksaa kuntoutuksesta ja erityisjärjestelyistä, joita tämä lapsi vaatii. Vaikka äiti menee psykoosiin ja avioliitto rakoilee liitoksissaan, niin perhe kuitenkin selviää. Mistä voima kaikkeen tähän? Tuntuu, että itse uuvun pienimmästäkin ponnistuksesta. Ehkä sitä jaksaa sitten, kun on pakko.

Kirja toi myös innostusta, sillä minulla on ikuisuusprojektina liikunnan harrastaminen motorisesti kömpelön 7-vuotiaani kanssa. Paljon ollaan tehty luistelun, pyöräilyn ja uinnin eteen, nyt yritämme saada otteen pallosta. Jossain määrin tästä autistisesta pojasta tuli mieleen oma poikani, sillä hänkin pelkää kaikkea uutta ja vastustaa sitä täysin palkein, vaikka ei olekaan autistinen.

Kuvaus Jenny-äidin vajoamisesta psykoosiin on pelottava. Aluksi äidin ajatukset tuntuvat aivan järkeviltä, mutta pikkuhiljaa lukija alkaa tajuta, että kaikki ei ole aivan kunnossa. Äiti kehittelee taivaita hipovia autismiteorioita ja alkaa saada viestejä kuolleelta isältään. Jenny itse ei tajua olevansa sairas.

Psykiatrinen sairaalahoito kuvataan kirjassa kidutusta vastaavaksi kokemukseksi. Jennylle tarjotaan paljon lääkkeitä, joista hän ei koe saavansa apua. Lukijalle jää hieman epäselväksi, miten Jenny lopulta kuntoutuu. Kenties lääkkeistä sittenkin oli jotain hyötyä, koska kirjan loppuosassa Jenny on taas aivan toimintakykyinen? Sairaalakokemustaan hän ei kuitenkaan kirjassa enää palaa reflektoimaan.