On marraskuun neljännen vastainen yö. 17-vuotias Jonna Moe katoaa jäljettömiin. Hänen vanhempiensa, Jonin ja Magnhildin painajainen alkaa: heidän ainoa lapsensa on poissa. Ei viestejä, ei ruumista, ei jälkiä - ei mitään, vain suuri tyhjyys ja ahdistava epätietoisuus.

Uudessa romaanissaan Karin Fossum rakentaa paitsi piinaavaa jännitystä, myös mikroskooppisen tarkkaa ihmiskuvaa. Kaiken murheen keskellä saattaa myös lopulta kyteä pieni toivon kipinä.

Marraskuun neljännen vastainen yö on mielenmatka uuden elämän alkupisteeseen - armon mahdollisuuteen.

Tämä kirja oli hengästyttävää luettavaa. Siinä ei ollut lukuja, vaan kaikki oli kirjoitettu yhteen pötköön. Jo sen vuoksi tuntui siltä, että kirja on luettava yhteen menoon. Kovin jännittävä kirja ei kyllä ollut. Ei mielestäni siis varsinainen jännäri/dekkari. Kuvaus keskittyi siihen, mitä Jonnan vanhempien mielessä tapahtui, kun tytär katosi, miten heidän parisuhteensa ongelmat tulivat pintaan ja mihin suuntaan heidän persoonansa lähtivät kasvamaan.

Minulle tuli Jonin ja Magnhildin suhteesta mieleen oma avioliittoni. Meilläkin minä olen aina äänessä, kontrolloimassa ja järjestelemässä kaikkea. Mies taas on hiljainen ja saamaton, ajoittain lähes puhumaton, tietokoneen ääressä aikaansa viettävä tyyppi. Jonin tarina antaa toivoa, sillä hiljaisen miehen sisällä on aivan uskomaton mielikuvitus ja fiksu ajatusmaailma. Kenties siis meilläkin... kun sen vain saisi esiin. Toivoa sopii, ettei se koskaan kuitenkaan murtaudu esiin tällä tavoin kuin tässä kirjassa kävi. Oman lapsen menettäminen on varmasti järkyttävintä, mitä ihmiselle voi tapahtua. Se on ehdottomasti liian kova hinta aikuisen miehen henkisestä kasvusta.