Onkelin kirja ei sattunut mukaani tänne mummolaan, joten yritän nyt kirjoittaa oman arvion ihan aasta alkaen.

Kirjan päähenkilö on reilu nelikymppinen kirjailija Sanelma Salminen, joka kertoo tarinaa minämuodossa. Kirjan alkulehdillä hän paljastaa, että hänen lapsuutensa ei ollut kovinkaan erikoinen eikä hän ollut koulussa mitenkään loistava. Hänen aineitaan ei luettu ääneen eikä kukaan povannut hänelle ihmeellistä tulevaisuutta. Hän oli keskitasoinen, huomaamaton, väritön, mauton ja hajuton lapsi. Teini-ikä sujui vauhdikkaammin ja nuori aikuisuus oli päämäärätöntä sekoilua, johon sisältyi alkoholin liikakäyttöä, irtosuhteita, keskenjääneitä kirjallisuuden opintoja ja ajelehtimista työpaikasta toiseen. Tässä kohtaa huokasin jo tuskastuneena, sillä Sanelma ei vaikuttanut psyykkisesti terveeltä ja sitten hän tuli vielä kaiken kukkuraksi raskaaksi.

Keskivaiheilla kirjaa mukaan kuvioihin astuu Sanelman ystävätär Gunnevi Björkenheim. Paljolti hänen ansiostaan kirjan jaksaa lukea loppuun, sillä hassahtanut itseään suureksi runoilijaksi luuleva Gunnevi kirjoittaa tekotaiteellisuudessaan niin hulvattomia juttuja, ettei niille voi olla nauramatta. Onni potkaisee Gunnevia, sillä hänen runonsa julkaistaan ja hänestä tulee hetkessä julkkis ja vakavasti otettava kirjailija.

Jonkin aikaa kuvataan Gunnevin porskuttamista kirjailijapiireissä ja Sanelman säälittäviä yrityksiä saada elämänsä pyörimään pienten apurahojen ja ystäviltä saatujen vippien turvin. Sanelma on kirjoittanut 9 kirjaa, mutta uusimmasta on tilattu Akateemiseen kirjakauppaan vain yksi kappale. Se haetaan takahuoneesta hänen pyynnöstään, mutta hänellä ei ole varaa ostaa sitä itselleen.

Jätän kirjan lopun kuvaamatta, jos joku haluaa tämän kirjan lukea, mutta siis paljolti tämänkaltaisista aineksista on kirja tehty.

Omia mietintöjä. Täytyy sanoa, että jos kirjailijan elämä Suomessa on tällaista, niin enpä mitenkään erityisesti haikaile niihin saappaisiin, vaikkakin lapsuudessa haaveilin ja pidin itsestään selvyytenä, että joskus minustakin vielä kirjailija tulisi.

Kirjaa lukiessani tajusin, ettei minulla enää aikuisiällä ole sellaista sanomisen tarvetta, että minusta tulisi kirjailijaa. Minulle riittävät ne kirjalliset työt, joita teen päivittäin töissä, nämä blogimerkinnät ja muutamat muut tekstit. Kuvitteellista tekstiä en edes haikaile enää kirjoittavani. Toiseksi en voisi kuvitellakaan laukkaavani kaiken maailman kissanristiäisissä edistämässä kirjani myyntiä. En voisi pitää luentoja, käydä kirjakaupoissa ja messuilla, antaa kuvata kotiani (luoja varjele!) Anna-lehteen. En haluaisi olla julkkis. Ja kuten Onkelin kirjasta kävi ilmi, niin rahaa tulee helpommallakin. Jätetään siis työkseen kirjoittaminen suosiolla muille.

Tein kirjaa lukiessani toisenkin oivalluksen itsestäni. Tajusin, että minä olen kuin olenkin varovainen ja turvallisuushakuinen, varman päälle pelaava ihminen! Minua ihan ahdisti lukea, miten Sanelma ja Gunnevi ryyppäsivät ja rälläsivät, eivät yhtään miettineet, millä hoitaisivat laskunsa, eivät saaneet mitään aikaiseksi, unohtivat tai muuten sössivät kaikki eteensä tulleet tilaisuudet. Pelottavaa! Ehkä tylsässä elämässäni on sittenkin sitä jotain.