Toukokuussa 1948 on vihdoin se heti, jolloin Palestiinaan pitäisi syntyä itsenäinen valtio juutalaisille Yhdistyneitten Kansakuntien päätöksen mukaisesti. Jännitys kohoaa - mutta onko kysymyksessä vain uusi alku katkeralle taistelulle Pyhästä kaupungista.

Siion- ja Eurooppa-kronikoista tutut henkilöt, heprealaisen yliopiston arkeologian professori Moshe Sachar ja hänen kovia kokenut vaimonsa, raskaana oleva Rachel, osallistuvat kumpikin tahollaan juutalaiskorttelin ja Siionin portin puolustamiseen. Daoud ja Gawan, orvot arabipojat, löytävät värikkäiden vaiheiden jälkeen uuden kodin.

Konflikti juutlaisten ja palestiinalaisten kesken on jälleen mitä kiihkein. Jerusalem vain unelmoi, että se voisi joskus olla nimensä mukaisesti "rauhan kaupunki". Romaanisarja kertoo jännitteen juurista ja ratkaisuyrityksistä.

 -------------------------------------

Aloitin uuden vuoden kunniaksi uuden kronikan. Viime vuonnahan luin Eurooppa-kronikan kokonaisuudessaan ja pidin siitä. Siion-kronikastakin olen joskus teini-ikäisenä lukenut pari osaa, ja koska  minua ei houkutellut tarttua niihin uudestaan, hyppäsin tällä kertaa Siion-kronikan yli ja lähdin lukemaan suoraan Israel-kronikkaa.

Aihe on ainakin ajankohtainen. Israelin maaperällä tapahtuu jälleen. Roolit ovat tosin kääntyneet tänä päivänä ihan päinvastaisiksi verrattuna alkuaikojen asetelmaan. Tässä kirjassa kourallinen hajanaisesti organisoituja ja keskenään kiisteleviä juutalaisia puolustautuu vihamielisten arabien hyökkäystä vastaan. Arabit ovat kirjan konnia ja juutalaiset sankareita. Kiivaita taisteluita kuvataan muutaman päivän ajalta. Ratkaisuun ei kronikan ensimmäisessä osassa kuitenkaan päästä, vaan lukija houkutellaan avoimella ratkaisulla jatkamaan seuraavaan osaan.  

Minua häiritsi kirjassa monikin asia, joten en voi kuvailla lukukokemusta järin hääppöiseksi. Ensinnäkin kirjan ääretön mustavalkoisuus suorastaan tunki silmille. Siinä missä arabit leikkelivät kuolleiden juutalaisten korvia, juutalaiset auttoivat sotatilasta huolimatta hädässä olevia arabilapsia minkä ehtivät. Minä en usko tällaiseen mustavalkoisuuteen. Häikäilemättömiä ihmisiä on ollut ja on varmasti rintaman kummallakin puolella, samoin hyviä ihmisiä.

Minua häiritsi myös kristinuskon sekoittaminen epäuskottavalla tavalla kirjan henkilöiden elämään. Bodie ja Brock Thoene ovat kristillisiä kirjailijoita. Heille Israelin valtion syntymä on ollut raamatullinen tapahtuma. Sitä se tietysti on ollut suurelle osalle juutalaisiakin aikanaan, mutta varmasti täysin eri tavalla! Valtaosa juutalaisista tuskin on ajatellut, että täällä Vapahtajamme kärsi ja kuoli meidän puolestamme yms. Juutalaisethan eivät Jeesukseen messiaana usko. Kirjan henkilöille Jeesuksen messiaanisuus ei ole kuitenkaan mikään ongelma. Kristityt ja juutalaiset nauttivat sodan melskeiden keskellä sulassa sovussa ehtoollista.

Psykologisesti kirjassa ei tapahdu oikeastaan mitään, vaikka siinä olisi aineksia monenlaiseen henkilökuvien kehittelyyn. Mielestäni olisi mielenkiintoista tietää, miten keskitysleireiltä Israeliin muuttaneet juutalaiset kokivat uuden kotimaansa, joka ei ollutkaan rauhan satama. Entä minkälaisen psyykkisen prosessin kävi läpi arkeologian professori, josta tuli taistelija? Tällaisiin teemoihin kirjassa ei kuitenkaan syvennytä. Pääosa tekstistä käsittelee taisteluja eri puolilla Jerusalemia. Niitä on kyseisen kaupungin maantiedettä tuntemattoman henkilön jokseenkin vaikea seurata, vaikka kirjaan onkin painettu kartta.

En oikein tiedä, jatkanko tätä kronikkaa eteenpäin. Toisaalta haluaisin tietää, miten henkilöille käy. Toisaalta se taas tuntuu melko yhdentekevältä. Kirjassa oli yksi puhutteleva kohtaus, kun luostarin abbedissa kohtasi lapsensa ja kaikki omaisensa menettäneen naisen tuskan. Ehkä se houkuttaa kuitenkin jatkamaan?