Inhimillinen draama kuin suoraan iltapäivälehtien otsikoista: tarina pienokaisesta, jonka huoltajuudesta kaksi perhettä käy katkeraa taistelua.

Työtön nuori näyttelijätär luovuttaa vauvansa adoptoitavaksi. Hän rakastaa kyllä lapsen isää, mutta he eivät ole naimisissa eivätkä pysty tarjoamaan vauvalle turvattua tulevaisuutta. Vastasyntynyt poikalapsi adoptoidaan perheeseen, joka rakastaa häntä omanaan.

Joitakin vuosia myöhemmin biologisten vanhempien elämä on muuttunut ratkaisevasti, ja he vaativat pienokaistaan takaisin. Seuraa katkera oikeudenkäynti, joka uhkaa tuhota kaikkien asianosaisten elämän. Televisio ja lehdistö seuraavat herkeämättä draamaa, jonka päätyttyä toinen perheistä voi lopulta sanoa: meidän lapsemme... (Teksti kirjan takakannesta)

Tämä kirja oli nopealukuista ja mukaansatempaavaa viihdettä, jota voi suositella kesälukemiseksi. Pidin Denkerin tyylistä kirjoittaa ja luulenpa, että saatan tarttua kesän kuluessa vielä johonkin muuhunkin hänen kirjoittamaansa kirjaan.

Kirjan lukemisen aikana ajattelin monta kertaa, miten onnellinen olen, kun en ole syntynyt Yhdysvalloissa. Toki kirjassa oli paljon väritettyäkin, mutta yleisesti ottaen kirjan juonenkäänteet vastaavat sitä käsitystä, joka minulla on asioiden hoidosta jenkkilässä.

Jo alku oli jotenkin hämmentävä. Äiti menetti lapsensa kätkytkuoleman kautta, ja häntä neuvottiin hankkimaan mahdollisimman pian uusi lapsi ikään kuin menetetyn tilalle. Hmm... kun raskaus ei sitten ottanut lähteäkseen alkuun eikä yksi käynti psykiatrilla riittänyt auttamaan lapsensa menettänyttä äitiä, niin pitemmittä puheitta siirryttiin adoptiovaihtoehtoon. Itselleni tuli jo siinä vaiheessa sellainen olo, että tätä äitiä olisi pitänyt tukea pidemmälle surussaan, ennen kuin uutta lasta edes yritettäisiin saada alulle. Kenties lapsettomuushoitojakin olisi voinut jatkaa hieman pidempään? Ja kirjassa kuvatut lapsenhoitokäytännöt neljän tunnin imetysväleineen ym. olivat suoraan 70-luvulta, vaikka kirja oli kirjoitettu ja ilmeisesti kuvasi vuotta 1995.

No, amerikkalaiseen tyyliin adoptio järjestyi suunnilleen käden käänteessä ja kohta he olivat jo uuden vauvan onnellisia vanhempia. Se tapa, jolla adoptioprosessi hoidettiin, herätti myös suurta ihmetystä. Lapsen biologinen äiti sai itse haastatella adoptiovanhemmiksi havittelevia ja valita lapselleen parhaat vanhemmat. Toivon mukaan tämä sentään oli keksittyä tarinaa! Muutenkin tuntui surulliselta, ettei aviottoman lapsen äidillä 1990-luvun länsimaisessa yhteiskunnassa ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä abortti tai antaa lapsensa pois. Hänellä ei olisi ollut mitään edellytyksiä elättää lastaan yksin.

Itse oikeudenkäynti oli myös aika mielenkiintoinen prosessi, ja mielestäni oli ihan käsittämätöntä, että lasta, joka oli ollut 3 pvän ikäisestä adoptiovanhempiensa huostassa, edes saatettiin harkita palautettavaksi biologisille vanhemmilleen. Kirjassa vielä annettiin ymmärtää, että on ihan tuikitavallista, että oikeusistuimessa käsitellään adoptiokiistoja biologisten ja adoptiovanhempien välillä. Kyllä siinä hukkui lapsen etu moneen kertaan. Todella ärsyttävää.

Loppuratkaisun voi lukea kirjasta.