Ahti ja Meeri Bergmanin avioero ei tule kenellekään yllätyksenä. Vieläkö ne olivat naimisissa, moni hämmästelee. Onneksi lapset ovat jo aikuisia. Onneksi kaikki sujuu tyylikkäästi. Vai sujuuko?Ahdille ja hänen oljenvaalealle laborantilleen jää perheen rivitalo, Meerille vastuu tyttärenpojasta ja iäkkäistä vanhemmistaan. Sitten Meeri tapaa pienen koiran joka ei hauku ja taiteilijan joka maalaa freskoa loistoristeilijän kattoon. Kahvimainokseen tarvitaan koira ja Buster Keatonin näköinen nainen. Meerin elämä muuttuu kertaheitolla, ja se jos mikä on perheelle ja suvulle liikaa. Sillä nuori onni kuuluu miehille, ei keski-ikäisille äideille. (Teksti kirjan takakannesta ja kansiliepeestä)

Nykyään kuuluisi kai inhota Anja Kauranen-Snellmania, mutta minä teen tunnustuksen: pidän hänen kirjoistaan! Olen lukenut valtaosan ja pitänyt kaikista lukemistani, ja onpa minulla muutamia jopa omassa kirjahyllyssäni.

Tämä kirja on kyllä erilainen kuin aiemmin lukemani Snellmanit, jotka ovat olleet aihepiireistä lähtien aika raskasta luettavaa: väkivaltaa, seksuaalista alistamista, nuorten ihmisten päämäärätöntä ajelehtimista sinne tänne. Tässäkin kirjassa lähtökohta on synkkä: vaihdevuosi-ikäinen Meeri saa aviomiehensä kiinni ns. rysän päältä parikymppisen työtoverinsa kanssa. Tulee avioero, Meeri pääsee työkyvyttömyyseläkkeelle, muuttaa vanhempiensa luo, masentuu. Sillä aikaa miehen onni kukoistaa nuoren naikkosen rinnalla. Mutta kuten takakannessa kerrotaan, Meerin elämän käännekohdaksi muodostuu tutustuminen pieneen koiraan. Erinäisten vaiheiden jälkeen Meeri saa takaisin elämänhallintansa ja löytää itsestään uusia puolia, joita lähimmät perheenjäsenet eivät tahdo sulattaa. Loppuratkaisu on suorastaan onnellinen.

Tämä kirja sai minut pitkästä aikaa hekottelemaan ääneen. Niin hauskoja ihmiskuvauksia varsinkin kirjan alkupuolella on. Meerin masentuneissa mietteissäkin on jotain tragikoomista. Nelivuotias poikani kysyi minulta monta kertaa päivän aikana: "Äiti, mitä sä oikein naurat?" Pyysi lukemaan kohtia kirjasta, mutta sen verran roisia kirjan teksti paikoin on, etten sitä kuitenkaan ryhtynyt iltasaduksi lukemaan.

Lopussa tarina muuttuu ehkä vähän anjamaiseksi paasaukseksi ja hehkutukseksi "oikean asian puolesta". Minua myös häiritsee se, että alussa voimakkaasti esiin tuotu Meerin näkökulma katoaa lopussa täysin. Viimeinen osa kirjasta keskittyy täysin käsittelemään läheisten reaktioita Meerin uuteen elämäntapaan. Niitäkin käsitellään hyvin sekavasti ja viitteenomaisesti. Loppuosa ei ikään kuin istu yhteen alkuosan kanssa.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin hyvä lukukokemus. Oli ihan mieltä nostattavaa lukea siitä, miten kiltti ja aina toisten tarpeisiin mukautunut Meeri löysi itselleen oman tilan ja tavan elää. Ehkä me kaikki kiltit ihmiset pelkäämme juuri sitä, mitä Meerille tapahtuu kirjan loppuosassa, kun koko lähipiiri asettuu häntä vastaan, mutta Meeri pystyy kohtaamaan vihamielisyyden ja pysymään sitä vasten omana itsenään: "Meerin siinä istuessa ja muiden kiivaan puheen humistessa hänen ympärillään eräs ajatus alkaa muotoutua hänen päässään. Hän alkaa tajuta että hän on elänyt koko elämänsä juuri tätä hetkeä varten. Juuri tämän nimenomaisen kauhun ja pauhun hetken kestämistä hän on koko ikänsä harjoitellut ja nyt se on tässä, ja hän on myrskyn silmässä tyyni, hän nousee ylös, poimii lattialta tuolinsa takaa pienen mustan kiven, kerää tavaransa ja lähtee ulos."