Olen lukenut aiemmin Hämeen-Anttilalta vain yhden kirjan "Perijät" ja se oli mielestäni ihan höpöä. Tämän "Suden vuoden" sijoitan kuitenkin kotimaisen kaunokirjallisuuden kategoriaan, sillä miellän sen huomattavasti kunnianhimoisemmaksi yritykseksi kuin "Perijät". Moni on varmaan nähnyt kirjasta tehdyn elokuvankin. Minä en, joten tarina oli minulle tuore.

Kirjassa on kaksi keskushenkilöä Sari ja Mikko, joita lähestytään ensin etäältä käsin ja kuvataan toisen ihmisen silmin. Pikkuhiljaa zoomataan lähemmäs ja lähemmäs, kunnes lopulta päästään näiden ihmisten nahkoihin.

Sari on nuori kirjallisuustieteen opiskelija, joka sairastaa epilepsiaa. Hänen suhteensa omaan sairauteensa on kirjan alussa hyvin negatiivinen. Hän ei halua kuulua "vammaisiin" eikä puhua kenellekään sairaudestaan. Hän ei myöskään usko voivansa koskaan perustaa perhettä. Sarilla on paljon ihailijoita, mutta hän pitää kaikki käsivarren mitan päässä itsestään, jotta ei joutuisi haavoittumaan.

Mikko on keski-ikäinen elämästä vieraantunut kirjallisuustieteen tutkija, joka ei ole saavuttanut mitään kovin mittavaa urallaan. Hän on kaikin tavoin nyhjäkemäinen mies, josta vaimo lopulta saa tarpeekseen ja ottaa eron. Mikko joutuu vähäksi aikaa puille paljaille, majailee asuntoloissa ja näkee nälkää, kunnes tapaa Sarin.

Suden vuosi  on kuvaus Sarin ja Mikon tutustumisesta, vähittäisestä rakastumisesta ja lopulta intohimoisen suhteen kehittymisestä heidän välilleen.

Viihderomaanimaisen kirjasta tekee se, että kahden ihmisen välille syttyvä rakkaus mullistaa näiden elämässä kaiken. Yhdessä hujauksessa kovapintaisesta Sarista sukeutuu vammaisten tukihenkilö ja hajamielisestä professorista iloinen, tarmokas ja elämäänsä hallitseva ihminen. Lopussa kaikki muutenkin muuttuu varsin ruusuiseksi. Kaikki saavat haluamansa ja elämä voi jatkua.

Kirjassa on kuitenkin paljon pintaa syvempiä ajatuksia ja monipuolisesti viittauksia maailmankirjallisuuteen, runouteen ja filosofiaan. Kaikesta näkee, että Hämeen-Anttila tuntee nämä alueet ja on halunnut niitä tuoda myös tähän esikoisteokseensa mukaan, vaikkakin itse tarina on aika lennokas ja realismin rajoja hipova.

Pidin kirjasta kovasti. Jotakin se minussa herätti. Ehkä muistikuvan siitä, kun itse olin vähän yli kaksikymppinen ja elin yliopistomaailmassa? Nostalgiaa, kuka ties. Joka tapauksessa suosittelen.