HERTTONIEMI/sanno täti jostan kaukka/ja kuulosta niim pal fiinilt/ruatiks sanotan kans/HERTONÄS/mut mun kiälelän/ei san kukka mittä./Mää aja asema ohitte vaa/kote kerra munst piret/hualtakka.

Näissä metrotunnelmissa yhdistyy monta Heli Laaksosen (s. 1972, Turku) lyriikan keskeistä elementtiä: muukalaisuus, oman identiteetin löytämisen ilo ja suru, lapsekkuus, ironia sekä Huumori. Laaksonen havainnoi yksityiskohtia, etsii kuvaavia, kurillisia sanoja. Runoissa kulkevat vanhat mammat, lumikit ja loviisat, elämän riepomat miehet, vladimirit ja hiataset, ihmeen ihana kotiseutu, tammet, lehmät, ponit, leppäkertut ja mää itte.

Laaksonen kirjoittaa Uudenkaupungin murteella, jota sävyttävät piirteet muista Lounais-Suomessa puhutuista kielimuodoista, mm. Turun ja Halikon seudun murteista. "Äidinkieleni, ensimmäinen oppimani kieli, on murre. Kasvoin Lounais-Suomessa, en Yleissuomessa."

Pulu uis on riemastuttavana lavaesiintyjänä tunnetun Laaksosen esikoiskokoelma, jonka pinnan alta lukija löytää uusia tasoja: viitteitä kirjallisuuteen, kapinaa, yhteiskunnallista kritiikkiä ja ihmissurua, Helsinkiin muuttaneen sukupolven tuntoja. (Teksti kirjan takakannesta)

Kirjan takakannessa on niin kaiken kattava esittely tästä kirjasta, että lisään mukaan vain muutaman oman huomion. Asun itse Lounais-Suomessa ja puhun lounaismurretta, joten kirja tuntuu kielensä vuoksi läheiseltä. Olen lukenut sen useampaan kertaan. Monet runot ovat murteen vuoksi pinnalta katsottuna hauskoja ja hupaisia, mutta niiden sisältö onkin vakava. Toki osa runoista on myös pelkästään kepeitä.

Oma suosikkini on Lehm ja koiv, joka kuuluu näin:

Mää tahro olla lehm koivu al./Mää en tahro olla luav./Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma./Mää en tahro selvittä äit-tytär suhret./Mää en tahro viärä sitä kirjet posti./Mää en tahro soitta Kelan tätil./Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori./Antakka mu olla lehm koivu al./Viäkkä mu väsyne nahk kamarim permanol,/kakluni ette.