Afrikassa yö ei laskeudu, se putoaa mustana kuin nubialainen nahka. Anita asuu miehensä Kimmon ja kahden pienen poikansa kanssa Tansaniassa. Mies suojelee eläinpuiston villieläimiä salametsästäjiltä, äiti hoivaa lapsia ylellisessä talossa, joka suojataan yöksi kaltereilla. Elämä on auringonpaistetta ja rakkautta täynnä, kunnes välähdykset menneisyydestä alkavat vainota.

Anita suojelisi perhettään kuin naarasleijona, uhraisi henkensä heidän edestään. Mutta mitä hän pelkää? Keitä ovat uhkaavat valkoiset miehet?

Valkoinen nainen täydentää Päivi Alasalmen tiiviin tummasävyisten naisromaanien trilogian. Lämmin perhenäytelmä muuttuu karmivaksi sukellukseksi kärsineen naisen muistoihin. (loppu viivakooditarran alla)

------------------------

TÄSSÄ TULEE JUONIPALJASTUKSIA!

Päivi Alasalmi ei lukeudu lempikirjailijoihini. Olen lukenut häneltä tämän lisäksi yhden muun kirjan (Ystävä sä naisien) ja lisäksi aloittanut joskus nuoruusvuosina Saana-kirjaa, joka järkytti minut jo ensimmäisten sivujen aikana ihan pois tolaltani. En tiedä, mistä se inhottava olo tulee näitä lukiessa. Luenhan minä paljon muutakin sellaista, mikä on sisällöltään raakaa.

Kirjaa lukiessani mietin muutamaan otteeseen, miten sen arvostelisin täällä. Huomaan, että en jaksa enää niin syvämietteisesti pohtia jokaista lukemaani kirjaa. Ihan liian usein tulee lyhyitä päivityksiä tyyliin "tulipa luettua". Hyvistä kirjoista en osaa kirjoittaa oikein mitään, koska tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä tavoittamaan sitä, mitä olen kirjan parissa kokenut. Huonoa kirjaa on helpompi arvostella. En tiedä miksi. Ehkä suomalaisen suuhun sopii paremmin moite kuin kiitos.

Muutenkaan en oikein osaa arvostella kirjojen kirjallisia ansioita. Mietin pikemminkin sitä, miten kirja on vaikuttanut juuri minuun. Löydänkö siitä samastumispintaa? Arvaako se juuri minulle jotain uusia ulottuvuuksia vai jättääkö se minut ihan kylmäksi?

Mutta sitten tähän Alasalmen kirjaan! Aluksi kirja oli aika pitkäveteinen. Se oli tosin helppo- ja nopealukuinen, mutta siinä ei pinnalta katsoen tapahtunut juuri mitään. Kirjassa kuvattiin yksityiskohtaisesti Anitan idyllistä elämää perheensä kanssa Afrikassa. Aika usein tuli sellainen olo, että voiko se elämä nyt noin ihmeellistä edes ollakaan. Lisäksi tapahtumia oli kuvattu ulkokohtaiseen tyyliin. Anitaa ei oppinut tunnetasolla tuntemaan ollenkaan.

Jo alusta pitäen Anita säikkyi ympärillään olevia valkopukuisia miehiä, joita hän näki aina silloin tällöin ja jotka vaikuttivat olevan muille hänen läheisilleen näkymättömiä. Itse ajattelin ensin, että nämä valkopukuiset olivat jonkinlaisia symboleita Anitan alitajunnan toiminnalle, koska he aina herättivät Anitan miettimään menneisyyttään ja vaativat häntä siitä tilille.

Jossain kohdassa näitä valkopukuisia alkoi kuitenkin tulla esiin sitä tahtia, että alkoi vaikuttaa kuin Anita olisi menossa psykoosiin. Kuitenkin edelleen siinä vaiheessa ajattelin hänen asuvan Afrikassa perheensä kanssa ja olevan yksinkertaisesti vain sekoamassa.

Kirjan loppuratkaisu oli kuitenkin aika yllättävä. Siinä valkopukuiset pakottivat Anitan kertomaan totuuden omasta elämästään ja totuus oli se, ettei hän ollut koskaan Afrikassa käynytkään vaan hänen elämänsä oli ollut jotain ihan muuta ja koko tämä Afrikka-juttu oli hänen psykoottista harhamaailmaansa.

Tavallaan tarina oli siis ihan näppärästi rakennettu, mutta kauhean kylmä ja ontto olo siitä jäi. Kirjassa oli koko ajan jotenkin kammottava tunnelma. Anitaa kävi sääliksi ja vaikka lopussa ehkä jonkinlainen toivo pilkahtikin, niin kuitenkin lukijalle jäi epäilys, miten tässä mahtaa lopulta käydä...

Suomen Kustannusyhdistyksen vuoden 2008 kirjaluettelo (jonka olen saanut joululahjaksi) kuvaa tätä kirjaa seuraavilla sanoilla: "Afrikan upeisiin maisemiin sijoittuva länsimaista yhteiskuntaa kritisoiva romaani." No joo, näkökulma tämäkin. Kyllähän kirjassa puhutaan paljon valkoisten ja mustien yhteentörmäyksestä ja todellakin kritisoidaan länsimaita, mutta silti kirjan syvin pointti on mielestäni jokin muu.