Mistä johtuu, että kiinalaislapset pärjäävät ja menestyvät kansainvälisissä vertailuissa muita lapsia paremmin? Miksi kiinalaiset onnistuvat kasvattamaan matemaattisia neroja ja musikaalisia ihmelapsia?

Amy Chua kertoo, kuinka hän kasvatti kaksi tytärtään traditionaalisen kiinalaiskasvatuksen mukaisesti - ankaran päämäärätietoisesti ja kunnianhiomisesti. Hänen tyttärensä eivät saaneet:

* käydä yökylässä
* kutsua leikkikavereita kotiin
* katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
* valita itse harrastuksiaan
* tuoda kotiin kymppiä huonompia arvosanoja
* jäädä kakkoseksi missään muussa aineessa kuin liikunnassa ja ilmaisutaidossa
* soittaa muita instrumentteja kuin pianoa tai viulua
* olla soittamatta pianoa tai viulua

Amy Chuan tavoitteena oli muun muassa, että tytöt pääsisivät tuntikausien päivittäisen harjoittelun avulla soittamaan Carnegie Halliin New Yorkissa. Tässä hän onnistui - ainakin osittain. Mutta näillä kasvatusmenetelmillä oli myös seurauksensa, joita Amy Chua ei osannut ennakoida.

Tiikeriäidin taistelulaulu on hätkähdyttävän suorasukainen ja provokatiivinen kertomus äidistä, tyttäristä ja äärimmäisistä kasvatuskeinoista. Se kyseenalaistaa länsimaisen curling-vanhemmuuden ja osoittaa, että lasten on saatava nauttia saavutuksistaan, jotka syntyvät kovan työn ja yrittämisen kautta.

---------------------------

Aivan aluksi ajattelin, että tämä kirja on jonkinlainen vitsi. Tämän ihmisen on ollut pakko kirjoittaa kirja pilke silmäkulmassa. Tämä ihminen ei voi olla tosissaan.

Pikkuhiljaa lukija alkaa kuitenkin tajuta, että kirjoittaja on hyvinkin tosissaan. Hän on päättänyt tehdä lapsistaan menestyjiä hinnalla millä hyvänsä eikä häntä kiinnosta vähääkään minun kaltaiseni länsimaisen keskinkertaisuuden mielipide hänen elämäntyylistään.

Vai kiinnostaako sittenkin? Siihen nähden miten kunnianhimoisesti Amy Chua lapsiaan piiskaa eteenpäin, hän kuitenkin pohtii kirjassaan jatkuvasti sitä ristiriitaa, mikä hänen kasvatustyylinsä ja länsimaisen ajattelutavan välillä on. Hän kertoo miehensä, appivanhempiensa ja jopa omien vanhempiensa kriittisyydestä itseään kohtaan. Hän halveksuu avoimesti amerikkalaisia vanhempia, jotka kutsuvat hänen lapsiaan kotiinsa leikkimään (turhaa puuhaa), ja kertoo, että amerikkalaisessa yhteiskunnassa hän ei voi jakaa omia kasvatusnäkemyksiään ja kokemuksiaan kenenkään kanssa, koska hän tulisi niiden vuoksi välittömästi tuomituksi. Kiinalaisen tiikeriäidin elämä on yksinäistä puurtamista lastensa menestyksen eteen. Välillä hän pohtii, onko kaikki sen arvoista. Amy Chuan pohdinnoista ei kuitenkaan tule kovin syvällisiä, vaan ne pysyttelevät defensiivisellä tasolla. Johtopäätös on aina sama: hän on oikeassa. Kirjan loppupuolella hän yrittää yhdistellä kiinalaisen ja länsimaisen kasvatuksen parhaita piirteitä, mutta ei onnistu siinä omasta mielestäänkään kovin hyvin.

Itselläni oli kirjaa lukiessa monenlaisia tunteita. Aluksi ajattelin, että tämä ihminen on täydellinen mielipuoli ja henkisesti häiriintynyt. Ihmettelin myös, miten hänen länsimainen miehensä alistui tällaiseen eikä puuttunut omien lastensa emotionaaliseen kaltoinkohteluun. Toisaalta tiikeriäidin taistelu herätti minussa jonkinlaista ihailuakin. Olenhan vanha kunnon perfektionisti itsekin. Ja tietyssä mielessä Amy Chuan länsimaisia vanhempia kohtaan osoittamassa kritiikissä on myös totuudensiemen. Tuskinpa lapsista tulee sen onnellisempia, jos he saavat vain vetelehtiä ilman mitään tavoitteita ja tarkoituksellisuuden tunnetta. Uskon myös täysin siihen ajatukseen, että lapsen itsetunto kasvaa, kun hän saa oppia hallitsemaan uusia asioita, joita hän ei aiemmin hallinnut. Senkin uskon, että kiinalaisten menestys perustuu Amy Chuan esittelemiin kasvatusperiaatteisiin.

Mutta siitä huolimatta ihmettelen, miten Amy Chuan lapsista saattaa kasvaa täysipäisiä aikuisia ihmisiä tuollaisen henkisen painostuksen alla. He ovat vasta teini-ikäisiä, joten aika näyttää, mitä heistä tulee, ja kirjoittavatko he joskus vastineen äitinsä taistelulaululle.