Amir ja Hassan ovat erottamattomia leikkiessään kiehtovan Kabulin kaduilla ja kujilla. Amir asuu suuressa talossa, jonka lattiat ovat marmoria ja jonka seiniä peittävät kultakirjotut gobeliinit. Hassan asuu palvelijaisänsä kanssa puutarhan perällä savimajassa.

Mutta leijanlennätyskilpailussa talvella 1975 tapahtuu jotain, mitä kumpikaan ei voi unohtaa. Hassan joutuu julman nöyryytyksen uhriksi, ja Amir seuraa tapahtumaa sivusta.

Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryvät Kabuliin, kokonainen elämäntapa päättyy, mutta Amirin häpeä omasta petturuudesta ja pelkurimaisuudesta ei jätä häntä rauhaan.

Kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin Yhdysvaltoihin kotiutunut Amir saa viestin menneisyydestä. "Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä", sanoo setä Rahim Khan puhelimessa.

Sovittaakseen lapsuutensa synnit Amir on valmis henkensä uhalla palaamaan talibanien julmasti hallitsemaan maahan.

------------------------------

Kirjan alku oli uskomattoman kaunis, runollinen ja koskettava. Keskivaiheilla Amirin muutettua Yhdysvaltoihin kirja muuttui tylsäksi ja elämäkerranomaiseksi. Huomasin jopa miettiväni ja tarkistavani kirjan takakannesta, oliko tämä fiktiota. Loppuvaihe oli lähinnä melodramaattinen. Siinä tavoitettiin jotakin kirjan alkupuolen runollisuudesta, mutta samalle tasolle ei enää päästy. Elokuvana tämä olisi varmasti hieno. Ehkä siitä on jo sellainen tehtykin?

Minulle parasta antia oli jälleen kerran täysin vieraan kulttuurin ja elämäntapojen kuvaus. Se herätti halun tutustua Afganistaniin lähemminkin.