Melukylän lapset oli vanhimman lapseni iltasatukirja, jonka saimme tänä iltana luettua loppuun. Samaisen kirjan olen itse lapsena lukenut useita kertoja.

Kirjan viehätys perustuu siihen, että siinä kuvataan ihan tavallisten lasten arkista elämää ja pieniä sattumuksia. Vaikka kirja kertoo vanhoista ajoista, niin lapset ovat monessa suhteessa samanlaisia vielä tänäkin päivänä. Ainakin poikaamme kovasti nauratti aina, kun kirjan pojat keksivät jotain kolttosia tytöille. Itse tietysti lapsena pystyin paremmin samaistumaan myös kirjan minäkertojaan Liisaan, joka kuvaa asioita tyttöjen näkökulmasta.

Kirjaa lukiessa tuli monta kertaa mieleen, miten viaton lasten maailma on tuolloin ollut. Ei ole ollut televisiota eikä nettiä, ei edes puhelinta, jolla olisi voinut ilmoittaa vanhemmille, mihin jäädään lumipyryn tultua suojaan. Kaikki leikit on keksitty omasta päästä niistä aineksista, mitä kotipiirissä on ollut. Kirjan lapset rakentelevat majoja ja keräilevät linnunmunia, leikkivät aikuisia pukeutumalla vanhempiensa pyhävaatteisiin ja tekevät monenlaista muuta kotikutoista lähes kokonaan ilman leluja. Opettajalta joululahjaksi saatu satukirja on iso juttu, ja se luetaan loppuun jo kotimatkalla, kun millään ei malteta säästää sen lukemista jouluaattoon.

Kun mietin, millaista omien lasteni elämä on (ja millaista elämä oli jo minunkin lapsuudessani), niin täytyy sanoa, että yhä kauemmas tullaan Melukylän lasten viattomasta maailmasta. Leluja, pelejä, kirjoja ja kaikkea roinaa on yllin kyllin enkä voi kuvitellakaan, että omat lapseni arvostaisivat lahjaksi saamaansa tavaraa sillä tavoin kuin Melukylän lapset tekivät. Tämä on mielestäni iso puute nykylasten elämässä. Pienet asiat eivät ole mitään, vaan koko ajan pitää saada enemmän ja suurempaa. Siinä sitä on aikuisilla miettimistä, miten säilyttää edes jonkinlainen suhteellisuudentaju lasten elämässä.