Seppo Jokisen ennen julkaisemattomien rikostarinoiden rooleissa esiintyvät niin poliisit kuin heidän asiakkaansakin. Eivät ainoastaan rikolliset, vaan myös uhrit ja omaiset, sivulliset ja silminnäkijät. Ennen kaikkea niissä esiintyy elämä, jonka arvaamattomuutta poliisi joutuu jatkuvasti todistamaan.

Onko komisario Koskisen tapaamalla tuttavalla jokin synkkä salaisuus? Vanhemmiltaan kadonnut lapsi saa poliisivoimat varpailleen, ja vakavan rikoksen tehneen pojan äiti taistelee omaatuntoaan vastaan. Mutta väkivaltajaoksen uusi päällikkö ajaa rikostutkijat epätoivon partaalle päättömillä ideoillaan... Tarinat seuraavat Koskisen ja hänen työtovereidensa vuotta elämän kolhimien parissa.

----------

Luin tämän kirjan parin päivän reissulla veneellä. Ihan viihdyttävää ja kivaa kesälukemista, vaikka aiheet olivatkin raadollisia. Sopii luettavaksi juuri silloin, kun ei ole aikaa tai viitsimistä syventyä mihinkään pitempikestoiseen tai kun pitää keskeyttää lukeminen tuon tuostakin jonkun muun asian takia. Suomalaisen poliisilaitoksen elämästä oli kiintoisaa lukea. Samoin oli mukavaa kun tapahtumat sijoittuivat Tampereelle, osittain tuttuihin maisemiin. Minulla on edelleen vain vaikeuksia suomalaisen dekkarin kanssa, kun en voi mitenkään mieltää, että tällaisia asioita sattuisi Suomessa. Johtuuko se sitten siitä, että on helpompi ajatella pahojen asioiden tapahtuvan jossain muualla, kaukana täältä? Vai johtuuko se siitä, että suomalaiseen ympäristöön sijoitetuista rikoskertomuksista epärealismi paistaa paremmin läpi kuin ulkomaisista? Kun ei ole koskaan käynyt jenkeissä, on helppo uskoa, että siellä tapahtuu sarjamurhia kuin liukuhihnalta, kun taas Suomessa moinen tuntuu lähinnä naurettavalta?