Kun vastapäiseen taloon muuttaa tuntematon mies, yhdeksäntoistavuotias Lily Dahl joutuu kiihkon valtaan. Hän ei voi olla katsomatta ikkunastaan New Yorkista tullutta taidemaalaria, jonka huoneesta kantautuu öisin oopperamusiikkia ja jonka luona käy epäilyttävää väkeä. Lily Dahl lumoutuu, haltioituu, rakastuu.

Mutta huhujen täyttämässä pikkukaupungissa on muitakin salaisuuksia, joista kahvilan pöydissä ja näytelmän harjoituksissa puhutaan. Eroottiset jännitteet etsivät purkautumistietään ja arvoitukset ratkaisuaan, kun Lily päättää kokeilla, millaista olisi elää toisenlaista elämää.

---------------------------------------------

Siri Hustvedt lukeutunee nykyään niihin kirjailijoihin, joista "kuuluu" lumoutua. Niinpä minäkin toivoin joululahjaksi hänen kirjaansa kokeillakseni tehoaako tämä minuun.

En oikein tiedä, mitä tästä sanoisin. Jouduin jopa selailemaan netistä muiden kirjoittamia arvosteluja, jotta sain alkuun omani. Tavallaan pidin kyllä. Hustvedt kirjoittaa hyvin ja Hämeen-Anttilan jälkeen hänen tekstiään oli suorastaan nautinto lukea. Virpille tiedoksi, että ihan yleiskielelläkin voi kirjoittaa luontevaa dialogia ja jopa saada erilaisten persoonien äänet kuulumaan omanlaisinaan.

Persoonia tästä kirjasta ei puuttunut, mutta ehkä henkilögalleria oli kuitenkin vähän kliseemäinen. Päähenkilö Lily oli naiivin oloinen ihastuessaan suinpäin itseään reilusti vanhempaan taidemaalariin ja elätellessään kuvitelmia paremmasta elämästä jossain muualla. Hän vaikutti olevan tyypillinen amerikkalaisen pikkukaupungin kahvilatyöntekijä, ei mitenkään älyllisesti tai sen paremmin taiteellisestikaan suuntautunut. Häntä kiinnosti kuitenkin näytteleminen, jota hän harrasti paikallisessa teatterikerhossa. Näihin taustoihin nähden hänen kommenttinsa olivat välillä yllättävänkin fiksuja ja tapansa hahmottaa maailmaa aika erikoinen. Kaiken kaikkiaan Lilystä jäi siis jotenkin ristiriitainen kuva.  

Taidemaalari Ed taisi hyväksyä ilomielin Lilyn sänkyseurakseen, mutta muuta yhteyttä heillä ei juuri ollut. Kirjassa kuvataan loppujen lopuksi melko vähän Edin ajatuksia. Hänellä oli meneillään mielenkiintoinen maalausprojekti, jossa hän kuvasi pikkukaupungin asukkaita ja heidän tarinoitaan. Ehkä tällainen vanhempi mies kuitenkin oli Lilylle jonkinlainen isän korvike? 

Lilyn naapurissa asuva Mabel oli luku sinänsä. Hän oli Lilylle puolestaan äitihahmo, sillä Lily oli jäänyt synnyinseudulleen aivan yksin vanhempiensa muutettua isän sairauden vuoksi Floridaan. Jonkinlainen oidipaaliasetelma virittyi selvästi, kun Ed alkoi maalata Mabelia ja sulkeutui tämän kanssa päiväkausiksi maalauspuuhiin Lilyn tullessa hurjan mustasukkaiseksi, vaikka Mabel oli iältään jo kahdeksankymmenen.

Muut kirjassa kuvatut ihmiset olivatkin sitten kaikki enemmän tai vähemmän jonkinlaisia kylähulluja. Ahdistavinta kirjassa oli mielestäni Lilyn lapsuudenystävän Martinin mielen pimentyminen ja se, miten kukaan ei välittänyt tai osannut puuttua siihen. Poika sai ihan rauhassa seota ja hänen loppunsa oli varsin traaginen.

Kovasti kirjassa oli kaikenlaista kummallista elementtiä: ruumiita ja likaisia miehiä, luolia ja ihmisennäköisiä nukkeja. Kaiken kaikkiaan kyse oli kuitenkin Lilyn kasvutarinasta naiseuteen ja aikuisuuteen. Kyllä tämän luki, ehkä tutustun muuhunkin Siri Hustvedtiin tuotantoon.