Mikael on neljäntoista, Leo hiukan vanhempi. He ovat niitä nuoria, joiden menemisistä vanhemmat eivät tiedä - tai eivät välitä tietää. He eivät ole sovussa itsensä eivätkä maailman kanssa. Elämässä on vain yksi päämäärä: panna hommiin vähän säpinää.

Eräänä iltana Mikael ja Leo tappavat miehen, joka sattuu tulemaan heitä vastaan puistossa. Timo Harjunpää joutuu selvittämään poikien tekemää henkirikosta, ja mitä pitemmälle tutkimukset edistyvät, sitä enemmän hän joutuu näkemään välinpitämättömyyttä, avutonta hätää, kyllästymistä ja sokeaa vihaa, tekoja, jotka tuntuvat olevan täysin mieltä vailla.

Ja Harjunpään on kysyttävä itseltään, mistä tulevat nämä lapset, jotka eivät loppujen lopuksi ole muuta kuin miksi heidät on tehty... Mikael, jota poliisi-isä hakkaa nahkaremmillä. Leo eli Sikailija-Sid, joka nauttii siitä, että "jätkä putoo" - koko nuorten jengi humalasta sameine lapsenkasvoineen ja ylimielisine nauruineen.

------------------------

Jos haluat piristyä, älä lue tätä! Jo edellisen lukemani Harjunpää-dekkarin jälkeen ajattelin, etten taida enää lukea näitä lisää, mutta kun äitini oli ostanut kirjan  itselleen kirpparilta, niin tuumin, että ehkä vielä tämän jaksan lukea. No, nyt jo melkein kaduttaa, sillä kirjasta jäi todella paha olo.

Matti Yrjänä Joensuu tuntuu lukemieni kirjojen perusteella asettavan päähenkilönsä aina asumaan johonkin luolaan, kellariin tai hylättyyn vanhaan rakennukseen, jonne pelokas poliisi sitten hiipii ase kourassa tutisten. Rikoksen ratkaisu on kutakuinkin selvä jo ensi riveillä eli siinä mielessä varsinaista jännitystä ei kirjoihin sisälly. Poliisin työtä kuvataan arkisesti. Huomiota kiinnittää se, miten paljon poliisin tutkimusmenetelmät ovat 1980-luvun jälkeen muuttuneet (vrt. esim. Sipilän kuvaus nykypäivän suomalaisesta poliisista). Harjunpää katselee välillä lastensa kuvia ja hiipii yön pimeydessä vaimonsa viereen nukkumaan. Muuten hän viettää aikaansa poliisiautossa ja rikospaikoilla elämän raadollisuutta ihmetellen. Harjunpää on jotenkin reppana poliisi kuten poliisit muutenkin näissä kirjoissa. He pelkäävät ja ovat eri tilanteissa hädin tuskin toimintakykyisiä.

Ehkä näissä kirjoissa on jollakin tapaa vahvuutenakin se, että rikokset kuvataan juuri niin inhottavina ja raakoina kuin ne ovatkin. Väkivaltaa ei romantisoida eikä rikosten takana ole mitään kovin monimutkaisia ja -tasoisia motiivivyyhtiä. Tässä kirjassa tappamisen motiivina on täydellinen empatiakyvyttömyys ja halu purkaa omaa sisäistä tyhjyyttään ja rauhattomuuttaan hakemalla "säpinää" - vaikka sitten ihmisen tappamisesta hakkaamalla hänet, potkimalla, hyppimällä rintakehän päällä, heittämällä parinkymmenen kilon painoisia kiviä vatsaan jne. Ehkä jollain menee oikeasti näin huonosti. Toisaalta taas jokin pistää vastaan. Ei haluaisi uskoa, että ihminen on kuin eläin, tai pahempi.