Murrosikäinen Jonna on joutunut helsinkiläiseen lastenkotiin. Herkällä, kirjoista ja kirjoittamisesta kiinnostuneella tytöllä on omat salaiset maailmansa. Hänen menestyneelle äidilleen tyttären huostaanotto sen sijaan on ollut hirvittävä isku.

Jonnan hoitajaksi osuu itsekin kovan lapsuuden kokenut Ilkka, joka hakee elämäänsä uutta suuntaa.

Heli Kruger sai paljon kiitoksia ja huomiota esikoisromaanillaan Olen koskettanut taivasta. Myös tarinassaan lapsen haavoittuvuudesta ja aikuisten neuvottomuudesta hän tarttuu kipeään ja hienotunteisuutta vaativaan aiheeseen. (Teksti kirjan takakannesta)

------------------------

Olin yllättynyt siitä, että tämä oli näin hyvä kirja! Heli Krugerin esikoisteos Olen koskettanut taivasta oli nimittäin  mielestäni suunnilleen sellainen eepos, jonka itsekin pystyisin kirjoittamaan. Minun tuotostani ei vaan kukaan julkaisisi, kun en ole mikään julkkis. Tässä toisessa kirjassa sen sijaan on astuttu kirjallisten ansioiden osalta iso harppaus eteenpäin.

Kirjan aihe kiinnosti minua jo ammatillisistakin syistä. Lastenkotiympäristöä ja henkilökunnan ajatuksia ja tekemisiä oli mielestäni kuvattu uskottavan oloisesti. Kirjan keskushenkilö oli keski-ikää lähenevä Ilkka, joka ei oikein tiedä, mitä elämällään tekisi. Motivaatio työn tekemiseen on mennyt ja Ilkka miettii jopa alan vaihtoa. Hän pohtii myös omaa vaikeaa lapsuuttaan ja kyselee itseltään, olisiko hänestä isäksi. Ilkka on sympaattinen hahmo, ja on vähän harmi, ettei hänen henkilöhahmonsa kirjan aikana kuitenkaan oikein syvene tarpeeksi.

Jonnan tarina on ihan realistinen, vaikkakin minua aina hieman ärsyttää, kun tämäntyyppisissä kirjoissa syrjäytyneet nuoret kuvataan poikkeuksellisen lahjakkaiksi ja fiksuiksi tyypeiksi. Onhan niitäkin joukossa, mutta kyllä aika monella ovat elämän pasmat niin sekaisin, ettei lahjoja saada käyttöön edes osittain saatikka näin maksimaalisesti kuin Jonnan kohdalla tapahtuu. Hyvä kuitenkin, että Jonnan kohdalla on toivoa olemassa. Jonnan henkilöhahmo sinänsä jää kyllä auttamattoman pinnalliseksi.

Minun sydäntäni viiltää aina, kun luen näistä ns. hyvistä perheistä, joissa lapset ovat oman onnensa nojassa ja aikuisten tarpeet menevät kaiken muun edelle. Jostain syystä nämä perheet koskettavat minua melkein enemmän kuin ne perinteiset lastensuojeluperheet, joissa on suunnilleen kaikki pielessä. Ehkä myös sen vuoksi tämä kirja tuli minua lähelle.