Kevin oli lopettanut puhumisen seitsemän vanhana. Hän piileskeli pöytien alla ja teki ympärilleen häkin tuoleista. Hän ei ollut astunut ulkoilmaan neljään vuoteen. Arkiset asiat kuten vesi, peseytyminen ja vaatteiden vaihto herättivät hänessä puhdasta kauhua. Kun Kevinin käyttäytymisessä ei näyttänyt tapahtuvan muutosta, apuun pyydettiin Torey Hayden. Vähitellen jää alkoi sulaa. Kevin osoitti olevansa paitsi nopeaälyinen, myös pohjattoman vihan vallassa isäpuoltaan kohtaan... Järkyttävyydestään huolimatta Kevinin tarina antaa toivoa osoittaessaan rakkauden ja aidon välittämisen voiman. (Teksti kirjan takakannesta)

Tämä kirja on tuttua Torey Haydenia, ja jos olet pitänyt hänen aiemmista teoksistaan, pidät varmasti tästäkin. Kevinin kohtalo on järkyttävä ja on ihmeellistä lukea, miten terapiaprosessi ja Toreyn sitoutuminen tähän toivottomana pidettyyn tapaukseen tuottavat vuosien saatossa hedelmää.

Kun itsekin olen vastaavantyyppisessä työssä kuin Torey Hayden, niin kirja kiinnostaa myös ammatillisesti. Toreyn rajattomuus toisaalta hämmästyttää. Miten ihmeessä hän jaksaa elää pelkästään työn ehdoilla? Käsitin kirjan perusteella, että hän teki pitkiä päiviä lastenpsykiatrisella (?) klinikalla, kävi lisäksi päivittäin tapaamassa Keviniä hoitolaitoksessa ja omisti iltansa vapaaehtoistyölle sosiaalisesti vähäosaisten lasten parissa. Tuollaisessa tilanteessa monella olisi jo voimat vähissä ja ammatillisuus koetteella.

Minua vähän ihmetyttää myös Toreyn epäsovinnainen tapa mieltää terapiaprosessi. Hän itsekin toteaa kirjassa, että ei ankkuroi työtään mihinkään tiettyyn teoriaan, vaan kokeilee asioita ja tekee sitä, mikä käytännössä toimii. Torey käy Kevinin kanssa mm. kahvilassa ja uimassa, lukee tälle kirjoja ja tekee tämän kanssa ristisanatehtäviä.

Ihailen kuitenkin Toreyn tapaa omistautua tälle nuorelle ja hänen kykyään uskoa, että nuoren tilanteessa tapahtuu muutosta, vaikka sitä ei juuri näy tapahtuvankaan. Hänelle ei taida tulla uskon puutetta edes itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa, tai sitten sitä ei kirjassa kuvata. Tuossa tilanteessa olisi jo moni luovuttanut, mutta ei hän.

Anekdoottina mainittakoon, että olen joskus lapsena lukenut tämän kirjan lyhennelmän Valituista Paloista. Tai oikeammin osan lyhennelmästä. Kirjan väkivaltakohtaukset järkyttivät silloin minua niin, että menin ihan tolaltani. Vaikutus oli tätä kirjaa lukiessani edelleen voimakas, vaikka ei tietenkään sama. Jälleen kerran voimme todeta, että ihmisen pahuus on rajaton.