1300239.jpg

"Minä en ole paha poika. Minä en ole paha poika. Minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa. Niin minä sanon minulle itselle kun sotilaan tehtävä on tappaa, tappaa, tappaa. Eli jos minä tapan niin minä teen vaan mikä on oikein."

Yhdeksänvuotias Agu-poika kaapataan kotikylästään sissisotilaaksi. Alkaa painajaismainen matka halki keskisen Afrikan viidakon väkivaltaisen Komandantin johdolla. Agun hengästynyt, aistihavaintoja tulviva puhe sykkii elämisen vimmaa läpi koko tarinan. Nuoren pojan ainutlaatuinen kertojaääni jää kaikumaan mieleen pitkäksi aikaa kirjan viimeisen, varovaisen valonpilkahduksen tarjoavan sivun jälkeen. (Teksti kirjan takakannesta)

Luin tämän kirjan yhteen menoon osittain siitä syystä, että se oli suhteellisen lyhyt ja helppolukuinen, ja osittain siitä syystä, että se oli niin ahdistava. Halusin päästä nopeasti viimeiselle sivulle, jos se tarjoaisi edes pienen helpotuksen ahdinkoon, kuten kirjan takakansi lupaa. Itse asiassa kurkistin sinne jo kesken lukemisen, mitä en yleensä koskaan tee.

Lopussa oli todellakin jonkinlainen toivonpilkahdus lapsisotilaan elämään, mutta kyllä päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleen kysymys, voiko näitä lapsia enää mitenkään auttaa normaaliin elämään. Voivatko sodan painajaiset koskaan väistyä heidän mielestään? Ovathan sotakokemukset invalidisoineet aikuisiakin miehiä ja aiheuttaneet henkisiä traumoja, joista he eivät ole voineet päästä koskaan yli. Entä sitten, kun yhdeksänvuotiaana käsketään tappamaan ja raiskaamaan ja on pakko totella, jotta jäisi itse henkiin? Agu joutuu kirjassa myös seksuaalisesti hyväksikäytetyksi ja menettää perheenjäsenensä.

Sen jälkeen, kun sain omia lapsia, tämän tyyppiset kirjat eivät ole oikein sopineet minulle. Näen Agussa koko ajan  oman nelivuotiaan poikani hahmon, ja se tekee minut sanomattoman surulliseksi. On melkein mahdotonta kestää pienen pojan tuskaa, varsinkin kun tietää, ettei se ole vain fiktiota, vaan että tälläkin hetkellä maailmassa on Agun kaltaisia lapsisotilaita, joiden lapsuus uhrataan mielipuolisuuden alttarille.

Joskus näitä sotaa kuvaavia kirjoja lukiessa tulee mietittyä, mitä meissä ihmisissä oikeastaan on. Miten sivistyneestä ihmisestä tulee eläin? Tai no, en tiedä, miten sivistyneitä nuo kapinalliset sitten alkujaan olivat. Mutta ihmisiä kuitenkin. Kuten myös toisen maailmansodan ajan saksalaiset ja monet monet muut...

Jos tästä kirjasta pitää etsiä jotakin puutteita, niin voisin mainita käännöksen. Kirjassa oli ilmeisesti pyritty siihen, että teksti kuulostaisi 9-vuotiaan kirjoittamalta. Valitettavasti se kuulosti lähinnä siltä kuin joku sinänsä fiksu ihminen puhuisi vähän "hoono soomi". Tyyliin kyllä tottuu lukiessaan, mutta kuitenkin.

Voisin suositella tätä kenelle vain. Hyvin herkille ihmisille tämä voi olla liikaa.