Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty on paljas ja suorasukainen raportti ajasta läheisen kuoleman jälkeen. Sisaren kuolema ei tule täytenä yllätyksenä, mutta lopullisuudessaan se tyrmää, lamauttaa. Ja syyllistää. Kuitenkin pitää pysyä järjissään, suostua siihen, että kaikkea ei ymmärrä, ei kerralla, ei ehkä koskaan. (Teksti kirjan takakannesta)

Tällaisia kirjoja on ihan mahdoton arvostella. Jos sanon, että tämä oli ihan älyttömän huono, se on kuin pyhäinhäväistys. Ja jos sanon, että tämä oli mielettömän hyvä, niin pyhäinhäväistys sekin. Tämä oli tietynlainen päiväkirja, tilitys kirjoittajan omasta elämästä, hänen tunnoistaan ja ajatuksistaan sisaren kuoleman jälkeen, ja kaikki nämä tunnot ja ajatukset olivat sellaisenaan hyviä ja oikeita. Ei niitä voi arvostella. Ne vain olivat.

Itselleni aihe on vieras monestakin syystä. Minulla ei ole sisaruksia, joten en osaa kuvitella, minkälainen sisaruussuhde on ja miltä sen väkivaltainen katkeaminen tuntuu. Minä en ole menettänyt elämäni aikana vielä ketään todella läheistä ihmistä, joten tarkastelen suruakin ulkopuolisena. Olen kokenut masentuneita ja ahdistuneita aikoja ja syönyt mielialalääkkeitä, mutta niin masentunut en ole ollut koskaan, että olisin halunnut tappaa itseni. En osaa millään kuvitella, minkälaisessa pisteessä ihminen päättää riistää itseltään elämän. En ole koskaan käynyt siinä pisteessä. Enkä halua käydäkään.

Anna-Leenan tuntemuksista osa on minulle tuttuja. Tunne, että kun astianpesukone hajoaa, niin elämä loppuu siihen. Tunne, että mikään ei kiinnosta eikä jaksa tyhjentää pyykkikonetta ja että voisi vain maata torkkupeiton alla ja lukea rakkausromaaneja. Mutta ne ovat niitä tunteita ja niitä aikoja, joista noustaan. Ajan kanssa mutta kuitenkin. Ne tuntemukset eivät vie parvekkeelta alas.

Anna-Leena mietti kirjassa paljon sitä, missä Killi-sisko on nyt. Onko hän taivaassa vai helvetissä? Hän olisi toivonut jonkun sanovan, että Killi on taivaassa. Hän ei halunnut kenenkään uskovaisen tulevan sanomaan, että itsemurhaajat joutuvat helvettiin. Hän mietti, riittääkö se, että etsii Jumalaa, vai pitääkö löytääkin. Ei minullakaan ole vastauksia näihin, mutta kun mietin, mitä itse asiasta ajattelen ja mitä uskon, niin en ainakaan usko, että itsemurha on syy, jonka perusteella joutuu helvettiin, jos on elämässään pannut toivonsa Jeesukseen. Ja olisin taipuvainen ajattelemaan, että etsiminen riittää. Raamatussa sanotaan, että etsivä löytää. Ja uskon Jumalan ymmärtävän sen, että aina ei jaksa etsiä loppuun saakka. Voi väsyä ennen kuin löytää ratkaisun. 

Sitäkin jäin miettimään, kun Anna-Leena sanoi, että ihmiset kiertävät kaukaa sellaisen, joka on menettänyt läheisensä. Ihmiset eivät tiedä, mitä sanoa surevalle. Vaikeaa se onkin. Tästäkin kirjasta huomaa, että ihan mitä tahansa ei parane sanoa. Sureva loukkaantuu herkästi harkitsemattomista sanoista, vaikka tarkoitus niiden takana olisi hyvä. En minä tiedä, mitä surevalle tulee sanoa, koska en ole itse koskaan surrut. Mutta ainakaan en haluaisi jäädä yksin suruni kanssa. Ennemmin sitten kohtaisin vaikka vähän kömpelöitäkin osanottajia.

Monenlaisia ajatuksia tästä kirjasta heräsi ja voin kyllä suositella sitä luettavaksi muillekin. Ehkä eniten tästä kirjasta saisi sellainen, joka on itse menettänyt läheisensä ja pystyy samastumaan näihin tuntoihin. Uskon, että kirjasta voisi olla tällaiselle henkilölle jopa apua.